Hyvällä saa enemmän aikaan

Elämääni on sulostuttanut seitsemän kuukauden ajan Karvis Pallonen.

Karvis on pehmeä karvainen pallo, Tanhupallon karvamadon jälkeläinen, jonka sain adoptoitua nettiarvonnassa. Lupasin oppilailleni, että jos voitamme, niin perustamme adoptio-lapselle oman facebook-sivun. Näin teimme ja kukaan meistä ei olisi uskonut, mihin se johtaisi. Matkalle on mahtunut videoiden tekoa, Karvamato-räppi, yhteistyötä eri luokkien välillä ja tietysti hienot nimijäisjuhlat, jossa kummin tehtäviä suoritti Keravan kaupunginjohtaja sekä kaupunginhallittuksen puheenjohtaja. Wau, sanoisi Tanhupallo sekä Karvis! Oppilaat ilahtuivat päästessään Keski-Uusimaan sivuille esittelemään pientä karvaista ystäväänsä ja omia ajatuksiaan. Olemme myös kirjoittaneet presidentille sähköpostia ja jännityksellä odotamme saammeko vastausta. Viimeisin eri hieno juttu on pääsy Puoli seitsemän-ohjelmaan!

Työskentelen erityisluokanopettajana ja oppilainani on lapsia, joiden koulun alkutaival ei ole sujunut kuten yleisesti ajatellaan. Syitä on monia ja osa syistä saa useat pyörittämään päätään ja pohtimaan ettei näin pitäisi olla. Ei pitäisikään, mutta koska elämä ei aina suju kuten pitäisi, niin luokassamme on monenlaisia kokemuksia omaavia eri tavoin toimivia ja ajattelevia lapsia. Ajatukseni adoptoidessani Karvista, oli saada jotain yhteistä ja yhdistävää, iloa ja mielikuvitusta ruokkivaa toimintaa. Sain kaikkea ja sain sitä monin verroin, kuin ikinä olisin voinut kuvitella!

Ajattelen, ettei kaiken aina pidä olla niin vakavaa, ei edes koulussa. Olen suunnattoman onnekas, että koulumme aikuiset ovat jutussa mukana kannustavalla ilmapiirillä ja hymyillä. Koulumme rehtorit ottivat reksikummin aseman mielellään ja ylpeänä kannettavakseen. Oppilaiden vanhemmat ovat täpöllä mukana ja he leipoivat tarjottavia nimijäisjuhliin ja osallistuivat niihin tärkeinä vieraina. Kaupunginjohtaja ja kaupunginhallituksen puheenjohtaja saapuivat juhliin mukanaan lämmintä mieltä ja kummilahjoja oppilaille. He kommentoivat ja tykkäävät face-päivityksiä ja osoittavat lapsille, että vaikka on johtaja, niin silti on lähestyttävä sekä mielikuvitusta ja hassuttelua rakastava.

Parasta on kuitenkin lapset! Meidät aikuiset voi helposti sivuttaa, kun lapset astuvat esiin aidon ilon ja heittäytymisen kanssa. Eri luokat ovat ihastelleet Karviksen kasvua ja ovat vakuuttuneita siitä, että kasvua on varmasti tapahtunut ja Karvis on ehkä oppinut jo jotakin. Eri luokat ovat tehneet yhdessä eri asioita, joita ilman karvaista palleroa olisi ikuna tullut tehtyä. Olemme maanneet lattialla ja kuvanneet. Olemme pohtineet auttamista, kiusaamista ja onnistumista. Olemme tehneet kortteja kaupungin yksinäisille vanhuksille. Karvis on ollut niin monessa eri kädessä, että sen vastustuskyky eri bakteereille on lyömättömän hyvässä kunnossa. Olen viettänyt mieheni kanssa hyvää parisuhdeaikaa kuvatessamme erilaisia videoita.

Väitän, että ilon ja hyvän kautta yhdessä tekemällä saa enemmän aikaan, kuin sillä että seisoisin luokan edessä vain puhumassa näistä asioista. Kun aikuinen heittäytyy hassuksi, niin lapsen on helpompi antautua juttuun mukaan. Iso kiitos Kiti Kokkoselle valloittavasta hahmosta, joka sulatti, toivottavasti, kaikkien sydämet. Vaikka osa Tanhupallon kertomasta olikin hieman surullista, niin lopulta kaikki kääntyi hyväksi. Kitin heittäytyminen rooliinsa oli juuri sitä, mitä aikuiset voisivat enemmänkin tehdä.

Iloa, mielikuvitusta ja heittäytymistä. Lapsien ajatusmaailmaa voi ohjata aikuisten haluamaan suuntaan käyttämällä välineenä muutakin kuin kirjoja ja puhetta. Aihealueet, jotka meidän juttuihin ovat valikoituneet, ovat yhdessä pohdittuja ja lasten muokkamia, mutta taustalla aikuisen lempeä johdatus haluttuun suuntaan.

Tämä projekti on antanut paljon ja kukaan ei tiedä mihin se vielä johtaa vai päättyykö se. Oli miten oli, niin jotain vastaavaa olisi hyvä keksiä ja uskaltaa ajatella sekä toimia pois totutusta päin. Odotan Puoli seitsemän ohjelmaa ja toivon, että lasten ajatukset ja lämpö välittyvät myös kotikatsomoihin!

Sitä minä toivoisin, että aikuiset näkisivät lapsissa olevan voiman ja eivät unohtaisi omaa sisäistä lastaan ja uskoisivat edelleen mielikuvituksen ja hymyn voimaan!

suhteet oma-elama mieli tyo

Tilaa uusperheessä

Astuin uusperheen ovesta sisään jonkinlaisella ymmärryksellä perhe-elämästä, lapsista ja parisuhteesta. Neljän vuoden aikana ymmärrykseni on laajentunut kokemuksen myötä. 

Yhdistimme mieheni, hänen poikansa ja minut. Samalla yhdistimme kaksi avioeroperhettä, useamman koetun parisuhteen sekä osin eroavat kasvatusnäkemykset. Pojat eivät pyytäneet uutta naista isänsä, eivätkä myöskään omiin elämiinsä. Muutoksia, sopeutumista, luopumista ja oppimista. Kavahdan keskusteluita, joissa hehkutetaan uusperheilyn johtavan automaattisesti ja vääjäämättömästi kohden uutta ihanaa ja rakastavaa perhekokonaisuutta. En ymmärrä, että heti alkuun rakennettaisiin ajatus ehdottomasta rakkaudesta sekä varauksettomasta hyväksynnästä. Ydinperheissäkin ajadutuaan riitoihin ja väärinymmärryksiin. En pidä siitä, että uusperheeseen asettuva aikuinen nimetään isä-tai äitipuoleksi. Usein, ei tietenkään aina, lapsilla on toinen vanhempi, joka on aktiivinen osa lapsensa. elämää, joten miksi uudesta aikuisesta rakennettaisiin vanehmpaa ja vieläpä puolikasta. Jos ajattelet, että en usko uusperheiden mahdollisuuteen tulla yhdeksi toimivaksi ja rakastavaksi kokonaisuudeksi, niin olet väärässä. Niinkin voi käydä ja usein ajan kanssa käykin, mutta uusperheily vaatii enemmän aikaa, enemmän tahtotilaa ja enemmän joustavuutta.  

Henkilökohtaisesti astuessani uusperheilyyn, en lähtenyt hakemaan perhejuttuja. Halusin parisuhteen ja halusin asua mieheni kanssaan saman katon alla. Tiesin, että osa ajasta on väistämättä perhe-elämän kaltaista ja se oli minulle itsestään selvää ja on edelleenkin. Pääpainoni on kuitenkin parisuhteeni ja oma aikuinen elämäni. Näiden yhteensovittaminen on vaatinut paljon puhetta, avointa puhetta. Se on vaatinut rajojen asettamista ja niistä kiinni pitämistä. Se on aiheuttanut pahaa mieltä, jokaisessa osapuolessa. Se on vaatinut perhekäsityksen ja odotusten lävitse käymistä, sillä jokaisella uusperheellisellä on eri ajatukset sekä toiveet. Minä en saa erityisiä fiiliksiä pihapeleistä ja perheenä vietetyistä peli-illoista. Olen omieni kanssa ne jo lävitse käynyt, joten en ole siinä vaiheessa, että kokisin jatkuvasti jotain uusia elämyksiä lasten kasvaessa uuteen kehitysvaiheeseen. Silmilläni ei myöskään ole vanhemmuuden silmälaseja, jotka tekevät kuperkeikasta erityisen hienon. Minä näen kuperkeikan, joka on taitavasti tehty ikätasoon nähden. Ymmärrän, että vanhemmuuden silmälasien kautta nähtyinä, kuperkeikka on jotain uskomatonta, ja niin sen tuleekin olla. Ihailen kohteliaasti, mutta en innostu liialti. 

Näen kiukuttelevan ja uhmaavan lapsen toisin kuin oma vanhempi. Olen helpommin johdonmukainen, päättäväinen ja rajaava. Minulta puuttuu rakkauden, pelon ja syyllisyyden silmälasit, joita vanhemmat silmillään pitävät johtuen erosta ja pettymyksen tuottamisesta lapselleen. Koen myötätuntoa ja ymmärrystä lapsen pahasta olosta, mutta kykenen asettumaan omien tunteideni yläpuolelle ja toimin ehkä rauhallisemmin ja jämäkämmin. Muistan ajan omieni kanssa, jolloin vanhemmuuden järkiratkaisuja häiristi väsymys, rakkaus ja varmuus, että jos olen liian tiukka, niin lapseni taatusti menee pilalle.

Minä tiskaan, pesen pyykkiä ja teen ruokaa. Kuskaan harrastuksiin, mikäli kukaan muu ei ehdi. Kuuntelen koulupäivän kuulumiset ja olen kiinnostunut lasten kertomasta. Nauran ja höpötän. Olen bonusaikuinen ja isän assari tarpeen vaatiessa. Minä myös joustan aikatauluissa, juhannuksen sisällöstä, omasta tilasta, olohuoneesta ja television ohjelmasisällöstä. Minä myös kuuntelen kasvun tuottamat kivut ja tiuskahdukset. Minulla ei kuitenkaan ole vanhemman oikeuksia, mutta ei toisaalta myös vanhemman vastuutakaan. Mikäli puutun enemmän, niin jossain vaiheessa olen paska. Olen paska sekä lasten, että toisen vanehmman ja jopa kumppanini silmissä. Minä olen kuitenkin ulkopuolinen ja kaikki mahdollisesti tekemäni hyvä katoaa, kun vanhemmuden silmälasit putsataan ja katsotaan oikein tarkasti. Minä jään myös sivuun vanhempainvartissa sekä rippijuhlissa, vaikka olisin leiponut hyvän kakun ja auttanut läksyissä.

Näin se vain on. Varsinkin kun uusperheily on alkanut lasten ollessa jo kohtalaisen isoja. Mikäli lapset olisivat ihan pieniä alussa ja he eivät muistaisi aikaa ilman uutta aikuista, olisi tilanne varmasti toinen. Mikäli toinen vanhemmista ei olisi lainkaan kuvioissa olisi tilanne toisenlainen. Mikäli minulla olisi myös omat lapset mukana ja ehkä vielä syntyisi yhteinen ipana, niin tilanne olisi taas kerran hyvin toisenlainen. Minä katselen uusperheilyä tilanteesta, jossa minulla on jo aikuiset lapset. Meillä on viikko viikko-systeemi, ja sen myötä meillä on myös aikuisviikko. Meidän tilanteessa molemmat vanhemmat hoitavat vanhemmuuttaan tasavertaisesti ja hyvin jakaen, joten asemani määrittyy sivulliseksi myös en myötä. Meidän uusperheily sujuu varmasti niin hyvin, kuin se ikinä voi sujua. Tiedostan sen ja olen siitä hyvin onnellinen.  

Sen minä silti huomaan, että joudun asettamaan rajani aika ajoin uudelleen. En suostu ottamaan liian suurta vanhemmuuteen viittaavaa vastuuta, sillä se kääntyisi jossain vaiheessa minua itseä vastaan. Tarvitsen tilaa olla vain aikuinen. Tämän myöntäminen itselle on ollut vaikeaa. Koen syyllisyyttä ja mietin, olenko liian itsekäs. Samaan aikaan huokaan helpotuksesta tajutessani, että näiden lasten kasvatus ei ole minun vastuullani. Olen kiintynyt tähän uusperheeseen, mutta en yritä tehdä siitä ydinperheen kaltaista yksikköä. En pyri rakastamaan lapsia kuin omiani, vaan annan ajan tehdä sen, jos se on sen tehdäkseen. Muistutan itseäni, läheisiäni ja miestäni siitä, että alunperin olen halunnut parisuhteen ja se on tärkein fokukseni tässä jutussa. Pysyttelen siis joustavasti sivussa ja järkkään itselleni sopivia menoja. Teen vierailuja ja reissuja, jotka kuuluvat vain minulle itselle. Palaan niiltä hyväntuulisena ja rentoutuneena. Mieheni saa olla poissaollessani vapautuneesti isä ja pojat vapautuneesti sitä mitä ovat. Minun poissaoloni antaa siis kaikille tilaa. 

Ei ole helppoa myöntää, että oma tilantarpeeni onkin näin iso. Silti se on totta, joten en ryhdy teeskentelemään enempää vanhemman kaltaista, sillä en sitä jaksa ylläpitää. Olen riittävästä läsnäoleva aikuinen. Olen täysillä sen hetken, kun olen paikalla, mutta vetäydyn illalla makkariin ja annan muun kodin siirtyä mieheni ja lsten valtakunnaksi. Olenhan kuitenkin jossain määrin tunkeilija, joka muutti sisään heidän kotiinsa kysymättä lupaa. 

Olen siis tilantarpeinen uusperheellinen. Arvostan miestäni, joka tämän ymmärtää ja antaa minun olla tällainen. Arvostan myös poikia, jotka ajan kanssa hyväksyvät tilannetta ja antavat minun olla juuri tällainen. Meillä on omanlainen uusperhe ja meille sopivat tavat toimia ja olla. 

suhteet oma-elama oma-elama ajattelin-tanaan