Tilaa uusperheessä

Astuin uusperheen ovesta sisään jonkinlaisella ymmärryksellä perhe-elämästä, lapsista ja parisuhteesta. Neljän vuoden aikana ymmärrykseni on laajentunut kokemuksen myötä. 

Yhdistimme mieheni, hänen poikansa ja minut. Samalla yhdistimme kaksi avioeroperhettä, useamman koetun parisuhteen sekä osin eroavat kasvatusnäkemykset. Pojat eivät pyytäneet uutta naista isänsä, eivätkä myöskään omiin elämiinsä. Muutoksia, sopeutumista, luopumista ja oppimista. Kavahdan keskusteluita, joissa hehkutetaan uusperheilyn johtavan automaattisesti ja vääjäämättömästi kohden uutta ihanaa ja rakastavaa perhekokonaisuutta. En ymmärrä, että heti alkuun rakennettaisiin ajatus ehdottomasta rakkaudesta sekä varauksettomasta hyväksynnästä. Ydinperheissäkin ajadutuaan riitoihin ja väärinymmärryksiin. En pidä siitä, että uusperheeseen asettuva aikuinen nimetään isä-tai äitipuoleksi. Usein, ei tietenkään aina, lapsilla on toinen vanhempi, joka on aktiivinen osa lapsensa. elämää, joten miksi uudesta aikuisesta rakennettaisiin vanehmpaa ja vieläpä puolikasta. Jos ajattelet, että en usko uusperheiden mahdollisuuteen tulla yhdeksi toimivaksi ja rakastavaksi kokonaisuudeksi, niin olet väärässä. Niinkin voi käydä ja usein ajan kanssa käykin, mutta uusperheily vaatii enemmän aikaa, enemmän tahtotilaa ja enemmän joustavuutta.  

Henkilökohtaisesti astuessani uusperheilyyn, en lähtenyt hakemaan perhejuttuja. Halusin parisuhteen ja halusin asua mieheni kanssaan saman katon alla. Tiesin, että osa ajasta on väistämättä perhe-elämän kaltaista ja se oli minulle itsestään selvää ja on edelleenkin. Pääpainoni on kuitenkin parisuhteeni ja oma aikuinen elämäni. Näiden yhteensovittaminen on vaatinut paljon puhetta, avointa puhetta. Se on vaatinut rajojen asettamista ja niistä kiinni pitämistä. Se on aiheuttanut pahaa mieltä, jokaisessa osapuolessa. Se on vaatinut perhekäsityksen ja odotusten lävitse käymistä, sillä jokaisella uusperheellisellä on eri ajatukset sekä toiveet. Minä en saa erityisiä fiiliksiä pihapeleistä ja perheenä vietetyistä peli-illoista. Olen omieni kanssa ne jo lävitse käynyt, joten en ole siinä vaiheessa, että kokisin jatkuvasti jotain uusia elämyksiä lasten kasvaessa uuteen kehitysvaiheeseen. Silmilläni ei myöskään ole vanhemmuuden silmälaseja, jotka tekevät kuperkeikasta erityisen hienon. Minä näen kuperkeikan, joka on taitavasti tehty ikätasoon nähden. Ymmärrän, että vanhemmuuden silmälasien kautta nähtyinä, kuperkeikka on jotain uskomatonta, ja niin sen tuleekin olla. Ihailen kohteliaasti, mutta en innostu liialti. 

Näen kiukuttelevan ja uhmaavan lapsen toisin kuin oma vanhempi. Olen helpommin johdonmukainen, päättäväinen ja rajaava. Minulta puuttuu rakkauden, pelon ja syyllisyyden silmälasit, joita vanhemmat silmillään pitävät johtuen erosta ja pettymyksen tuottamisesta lapselleen. Koen myötätuntoa ja ymmärrystä lapsen pahasta olosta, mutta kykenen asettumaan omien tunteideni yläpuolelle ja toimin ehkä rauhallisemmin ja jämäkämmin. Muistan ajan omieni kanssa, jolloin vanhemmuuden järkiratkaisuja häiristi väsymys, rakkaus ja varmuus, että jos olen liian tiukka, niin lapseni taatusti menee pilalle.

Minä tiskaan, pesen pyykkiä ja teen ruokaa. Kuskaan harrastuksiin, mikäli kukaan muu ei ehdi. Kuuntelen koulupäivän kuulumiset ja olen kiinnostunut lasten kertomasta. Nauran ja höpötän. Olen bonusaikuinen ja isän assari tarpeen vaatiessa. Minä myös joustan aikatauluissa, juhannuksen sisällöstä, omasta tilasta, olohuoneesta ja television ohjelmasisällöstä. Minä myös kuuntelen kasvun tuottamat kivut ja tiuskahdukset. Minulla ei kuitenkaan ole vanhemman oikeuksia, mutta ei toisaalta myös vanhemman vastuutakaan. Mikäli puutun enemmän, niin jossain vaiheessa olen paska. Olen paska sekä lasten, että toisen vanehmman ja jopa kumppanini silmissä. Minä olen kuitenkin ulkopuolinen ja kaikki mahdollisesti tekemäni hyvä katoaa, kun vanhemmuden silmälasit putsataan ja katsotaan oikein tarkasti. Minä jään myös sivuun vanhempainvartissa sekä rippijuhlissa, vaikka olisin leiponut hyvän kakun ja auttanut läksyissä.

Näin se vain on. Varsinkin kun uusperheily on alkanut lasten ollessa jo kohtalaisen isoja. Mikäli lapset olisivat ihan pieniä alussa ja he eivät muistaisi aikaa ilman uutta aikuista, olisi tilanne varmasti toinen. Mikäli toinen vanhemmista ei olisi lainkaan kuvioissa olisi tilanne toisenlainen. Mikäli minulla olisi myös omat lapset mukana ja ehkä vielä syntyisi yhteinen ipana, niin tilanne olisi taas kerran hyvin toisenlainen. Minä katselen uusperheilyä tilanteesta, jossa minulla on jo aikuiset lapset. Meillä on viikko viikko-systeemi, ja sen myötä meillä on myös aikuisviikko. Meidän tilanteessa molemmat vanhemmat hoitavat vanhemmuuttaan tasavertaisesti ja hyvin jakaen, joten asemani määrittyy sivulliseksi myös en myötä. Meidän uusperheily sujuu varmasti niin hyvin, kuin se ikinä voi sujua. Tiedostan sen ja olen siitä hyvin onnellinen.  

Sen minä silti huomaan, että joudun asettamaan rajani aika ajoin uudelleen. En suostu ottamaan liian suurta vanhemmuuteen viittaavaa vastuuta, sillä se kääntyisi jossain vaiheessa minua itseä vastaan. Tarvitsen tilaa olla vain aikuinen. Tämän myöntäminen itselle on ollut vaikeaa. Koen syyllisyyttä ja mietin, olenko liian itsekäs. Samaan aikaan huokaan helpotuksesta tajutessani, että näiden lasten kasvatus ei ole minun vastuullani. Olen kiintynyt tähän uusperheeseen, mutta en yritä tehdä siitä ydinperheen kaltaista yksikköä. En pyri rakastamaan lapsia kuin omiani, vaan annan ajan tehdä sen, jos se on sen tehdäkseen. Muistutan itseäni, läheisiäni ja miestäni siitä, että alunperin olen halunnut parisuhteen ja se on tärkein fokukseni tässä jutussa. Pysyttelen siis joustavasti sivussa ja järkkään itselleni sopivia menoja. Teen vierailuja ja reissuja, jotka kuuluvat vain minulle itselle. Palaan niiltä hyväntuulisena ja rentoutuneena. Mieheni saa olla poissaollessani vapautuneesti isä ja pojat vapautuneesti sitä mitä ovat. Minun poissaoloni antaa siis kaikille tilaa. 

Ei ole helppoa myöntää, että oma tilantarpeeni onkin näin iso. Silti se on totta, joten en ryhdy teeskentelemään enempää vanhemman kaltaista, sillä en sitä jaksa ylläpitää. Olen riittävästä läsnäoleva aikuinen. Olen täysillä sen hetken, kun olen paikalla, mutta vetäydyn illalla makkariin ja annan muun kodin siirtyä mieheni ja lsten valtakunnaksi. Olenhan kuitenkin jossain määrin tunkeilija, joka muutti sisään heidän kotiinsa kysymättä lupaa. 

Olen siis tilantarpeinen uusperheellinen. Arvostan miestäni, joka tämän ymmärtää ja antaa minun olla tällainen. Arvostan myös poikia, jotka ajan kanssa hyväksyvät tilannetta ja antavat minun olla juuri tällainen. Meillä on omanlainen uusperhe ja meille sopivat tavat toimia ja olla. 

Kommentit (4)
  1. Kiitos, että kirjoitit tämän postauksen! Löysin itse niin paljon samaistumispintaa ja on huojentavaa ajatella, että omat ajatukseni eivät ole ainutlaatuisia tai kaikkien mielestä paheksuttavia. Loit uskoa, että uusioperheenkin parisuhteen saa toimimaan ajan, hyväksynnän ja suorapuheisuuden avulla.

    1. Kiitos viestistäsi ja siitä, että kommentoit.

      Aihe tuntuu olevan arka ja tuntuu, että yleinen ilmapiiri ei vielä ole valmis näihin ajatuksiin. 

      Tsemppiä taipaleellesi ja usko itseesi! <3

  2. Tuo on varmasti ollut nuorallakävelyä ja aika korkeallakin, kunnes on se sopiva tasapaino löydetty ja siirrytty kävelemään jopa tien päälle. Toki tiestäkin löytyy aika ajoin kuoppia, joihin voi jopa kaatua, mutta silti ollaan jo maan pinnalla.

    Tunnut olevan hyvinkin järkevä ja sopivalla maalaisjärjellä varustettu nainen 🙂

    1. Kiitos 🙂

      Kävelemme tukevasti maanpinnalle. Kuoppia on ja lätäköitä, mutta niinpä on kaikilla tienpinnoilla. 

      Aikaa, tahtoa, järkeä ja rakkautta!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *