Lily

Naislaif

Naislaif
Naislaif

Ei niin innokkaasti Ikeassa

Ikea kuvakollaasi.jpg

”Tarvitsen suuren palveluksen.” Seuraavassa viestissä luki: ”Voisitko lähteä mukaan Ikeaan?” Mietin hetken ja vastaan, että kyllä voin.

Töiden jälkeen ajoin hakemaan poikaani. Istuimme ilmastoinnin viilentämässä autossa ja huokailimme edessä olevaa ostosreissua. Melkein nauratti ja tunnistimme äidin ja pojan aiempiin yhteneväisyyksin voitavan lisätä vastenmielisyys Ikeaa kohtaan. Tarkennan, että emme inhoa Ikeaa vaan ymmärrämme sen edut, mutta emme vain kerta kaikkiaan pidä isoista ostoskeskustyyppisistä ratkaisuista. Koska poikani oli päättänyt sisustaa, niin ylitimme vastustuksemme ja suunnittelimme lähes innoissaan tulevaa ostostelua. 

Parkkipaikalle päästyämme ehdotin selfietä, jota ajattelin poikani vastustavan. Myöntävä vastaus selfieen että myös lupa facepäivitykseen sai hymyilemään, vaikka kuvasta ei sitä ilmenekään. ”Voit muuten tehdä tästä blogipäivityksen.” Kuulin lauseen ja ajattelin, että äidin kirjoittama blogi on saanut hyväksynnän. Tiesin toki, että hyväksyntää on ollut aikaisemminkin, mutta tämä oli ensimmäinen ehdotus. Ikean reissu muuttui mielenkiintoisemmaksi ja päätimme suhtautua siihen vakavasti ja ottaa kaiken irti. 

Kaiken irti ottaminen tarkoitti sitä, että kiersimme kaikki osastot, vaikka ostotarvetta ei ollut. Pieni lyijykynä ja lista, johon saattoi kirjoittaa hyllynumeroita, olivat ahkerassa ja aidossa käytössä. Sen sijaan keltainen kassi oli hieman liioittelua, koska veitsenterottimen olisi voinut kantaa kädessäkin. Lihapullat muusilla, totta kai. Jos olisimme jaksaneet niin olisimme syöneet myös hodareita ja jäätelöä, mutta emme ajautuneet ylensyönnin pariin, vaan päätimme suorittaa perusteellisen kierroksen loppuun, ilman valtavaa hiilarihumalaa. 

Eksyimme muutaman kerran. Ihastelimme sisustajien luomia kokonaisuuksia. Haaveilimme hieman ja oli mukava huomata, että me molemmat haaveilemme keittiösaarekkeesta, jossa olisi vesipiste sekä sähköpistoke. Kuvittelimme hetken piilosleikkiä Ikeassa, mutta vain hetken. Yritimme esittää asiantuntevuuttaa ja emme onnistuneet hämäämään yhtäkään Ikea-konkaria. Myyjät eivät kuitenkana tulleet tiedustelemaan avun tarvetta, joten onnistuimme olemaan riittävän vakuuttavia ostoksilla olijoita. 

Ostostuloksena oli poikani haluamat hyllyt, pöytä sekä työtuoli. Yllätysostoksia olivat verhot, matto sekä sohva, niin ja veitsenterotin. Yllätysostoksista vastasin minä ja ne tulivat poikani kotiin. Rahaa ei mennyt paljon, sillä lapseni on taloudellisesti järkevästi ajatteleva ja minun lompakkoni ei ole kovin paksu. Tässä kohdassa on mainittava, että Ikea on oivallinen paikka meidän kaltaisille ostajille ja puhuimme Ikeasta jo vähän lämpimämpään sävyyn. 

Selvisimme kaikesta hyvin. Onnistuin myös peruuttamaan auton lastauspaikalle siten, ettei yhdenkään miehen tarvinnut katsoa säälivästi. Lastasimme ja lähdimme poikani kotia kohden. 

Parasta ostosreissussa oli ehdottomasti vietetty aika poikani kanssa. Silloin kun me muutimme aikoinaan erillemme se tapahtui siten, että minä muutin pois yhteisestä kodistamme. Poikani muutti myöhemmin pienempään asuntoon ja siirsi luonnollisesti entisestä kodista tarvitsemansa asiat mukanaan. Aika kuluu ja niin tavaratkin. Poikani on kuukauden päästä 28- vuotias ja teimme nyt sen ostosreissun, jonka useat tekevät vähän aikaisemmin. Emme muutenkaan ole tehneet kuten yleensä tehdään. Meidän elämämmekään ei ole mennyt kuten yleensä. 

En voi pitää itsestään selvänä sitä, että saan lapseni kanssa tehdä tavallisia asioita, joita suurin osa vain tekee ajattelematta, että toisinkin voisi olla. Minulla on kolme lasta, joista yhden olen haudannut ja yksi heistä on haastavassa elämäntilanteessa, johon me emme kuulu. Tämä lapseni, jonka kanssa voin Ikeoida ja syödä lihapullia on myös omat vaikeutensa kohdannut. Olemme yhdessä eläneet vaikean avioeron, minun lapsen ja hänen siskon kuoleman sekä veljen haasteet ja etääntymisen. Olemme hieman perhe-ja tunnevammautuneita ja juuri siksi Ikeassa käynti on niin erityistä ja hienoa, että siitä kannattaa tehdä blogipäivitys ja vielä poikani ehdotuksesta.

Suuri on elämän lahja, tunteet ja lapsen ja äidin välinen rakkaus ja side. Koen suunnatonta onnellisuutta kulkiessani lapseni vieressä ja kuunnellessani hänen ajatuksiaan. Koen onnellisuutta, että havaitsen yhteneväisyyksiä omiin ajatuksiini ja tunnistan ehkä jotain itsestäni katsoessani lastani silmiin. Olen onnellinen lapseni puolesta, että hän on sinnitellyt antamatta periksi. Kodin sisustamisella ja yheisellä ostosreissulla äidin kanssa onkin suurempi merkitys kuin ehkä ensin ajatteleekaan. Me yhdessä luomme uutta kotia lapselleni. Samalla me vahvistamme yhteenkuuluvuutta. 

Kotimatkalle lähdettäessä poikani kävi ostamassa meille juotavaa. Autoon tullessaan hänellä oli kädessään Pätkis-jäätelöt. ”Muistelen, että tykkäsit Pätkiksestä.” Niin minä tykkään, mutta enemmän pojasta, joka muisti tämän yksityiskohdan äidistään. 

Avainsanat:
Suhteet Sisustus Oma elämä Vanhemmuus
Naislaif

Arvostelua

Olen herännyt aikaisin, ihan liian aikaisin, ja syönyt viipyilevän aamiaisen. Aamiaisen jälkeen viipyily väistyi ja esiin astui tehokkuus. Siivous, tehokkaasti, kaupassa käynti, tehokkaasti ja tiskit sekä pyykit tehokkaasti. Suihku ja ruokailu. Iltapäiväkahvi. Puhdas koti, puhdas nainen ja edessä puhtaat arviointipohjat sekä kuninkaalliset häät. 

On aika arviointien. Osa työtä, joka on oppilaille tärkeä, sillä käteen saatu paperi on se, joka todistaa lukuvuoden aikana etenemisen. Oppilaat ja heidän vanhempansa lukevat paperia ja pistävät merkille rastin paikan ja yrittävät muistella onko se siirtynet sitten edellisen vuoden. Kaikki vuoden aikana annetut suulliset palautteet, wilma-viestit, tarrat sekä kannustavat katseet häipyvät ja lakkaavat olemasta, sillä todistus on kädessä ja vain se kertoo osaamisen ja edistymisen. Olen kuullut, että joku saa rahaa hyvästä todistuksesta. Mietin vain, että kenen arvioon tuo hyvyys perustuu? Entä, jos rastit ovat paikassa, joka todentaa oppilaan tehneen koko vuoden ajan parhaansa, mutta rahanantajan mielestä rasti ei asetu riittävän korkealle? Antaako hän vähemmän rahaa ja vaikenee vai kannustaako hän ja kehuu ahkeraa oppilasta? 

Luen opsin sisältöjä, tutkin päiväkirjamerkintöjä, vihkoja, testejä ja mietin ankarasti koko vuoden kokonaisuutta, jotta osaisin laittaa rastit tai numerot ansaittuun ja realistiseen paikkaan. Jokaisen kohdalla koen, että olisi mukava laittaa hieman parempi arvio, kuin todellisuus on, sillä jokainen on tehnyt vuoden aikana valtavasti töitä. Olen nähnyt kiukut ja luovuttamiset ja sen katkenneen kynän, joka hiljaa siivottiin roskikseen ja kaapista otettiin uusi tilalle. Olen nähnyt ahaa-elämykset, jotka opsin mukaan eivät tarkoita parasta mahdollista arvosanaa. Koko lukuvuoden ajan olemme istuneet ja tutkineet kirjoja, niiden salaisuuksia sekä yrittäneet avata niitä ymmärrettäviksi ja elämään kuuluviksi. Useita ihania oivalluksia ja kohtia, jossa opittu osataan siirtää aiemmin opitun päälle ja se ostaan sisällyttää omaan elämään, ihan oikeaksi asiaksi.

Pyrin tasavertaisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Olen koko lukuvuoden ajan istunut päivittäin oppilaiden vieressä ja arvioinut oppimista, joten perustan arviointini jatkuvaan arviointiin. Olemme käyneet aika ajoin keskusteluita, joissa olemme yhdessä pohtineet oppimista ja edistymistä. Silti minun ja opsin totuus ja näkemys eivät välttämättä kohtaa oppilaan ja kotiväen totuutta. Minun arviointii luotetaan ja se seuraa oppilasta mukana seuraavaan lukuvuoteen. Se saattaa seurata kannustavana ja motivoivana, mutta se saattaa seurata myös latistajana ja se voi tuottaa ajatuksia, että kannattaako yrittää sittenkään. 

Kun arvioin oppilaita, niin arvioin myös itseäni. Olenko onnistunut opettajana siten, että olen osannut avata maailmaa, kirjaimia ja lukuja siten, että ne luovat parhaan mahdollisen pohjan oppilaan oppia? Olenko osannut luoda innostavan ilmapiirin oppimiselle? Olenko riittävästi kannustanut ja auttanut sinnittelemään? En ehkä aina ole osannut tarjota uutta näkökulmaa tai uutta vaihtoehtoa, jotta oppilas olisi voinut käyttää hänen vahvuuksiaan. Onko josku ollut liian kiire? Oletanko, että minun rönsyilevästä puheesta ja eläytyvästä esiintymisestä on saatu kiinni juuri se punainen lanka, jota olen ajatellut? Arvioidessa arvioin siis myös omaa työtäni, sillä oppilaat ovat opetukseni varassa. 

Oppilaani ovat erityisoppilaita, joten heidän arviointinsa on osin monimuotoisempaa. Koen heidän osaltaan epäreiluksi sen, että heitä tulee arvioida samalta viivalta, kuin paremmassa jamassa olevia lapsia. Ymmärrän toki, että tietyt sisällöt ja oppimäärät on tehtävä ja osattava, mutta silti puolustaisin näitä erityisiä, jotka kamppailevat opiskellessaan myös mielenmaiseman haasteiden kanssa. He ovat tottuneet epäonnistumaan ja he ovat tottuneet olemaan väärässä tai ainakin väärässä paikassa. 

Teen jokaiselle oman todistuksen, sellaisen epävirallisen, jossa käyn henkilökohtaisesti lävitse oppilaan vahvuuksia ihmisenä, kaverina, oppijana, sinnittelijijän ja arvokkaana osana luokkayhteisöä. Toivon, että tässä arvioinnissa näkyy myös lukuvuoden aikana tapahtunut edistyminen tärkeimmässä asiassa eli ihmisyydessä ja siinä kasvamisessa. Tässä osassa arviointia ei ole rastia tietyssä paikassa eikä numeroa, jota vois verrata toiseen numeroon. 

Istun siis ja arvioin. Sitten katson kuninkaallisia häitä ja fiilistelen rakkautta. Hieman fiilistelen myös sitä, että kesä on kohta ja minun ei tarvitse arvioida ketään. 

Avainsanat:
Suhteet Oma elämä Työ