Kuvittelen koulun pihan. Elokuussa aurinko vielä hellii, ja pihapuut huojuvat hiljalleen luoden varjon ja valon yhteistä leikkiä. Pihalle astuu oppilas, jonka askel on keveä. Oppilas ottaa pienen varsaloikan ja hypähtää häntä odottavien kavereiden luokse. Oppilas vastaanotetaan hymyllä ja ringissä tehdään tilaa. Reput painavat juuri sopivasti ja jokainen tuntee olevansa tärkeä ja juuri oikeassa paikassa. 

Kello soi ja oppilaat suuntaavat kulkunsa ovea kohden, joka on kutsuvasti raollaan. Aulassa oppilaita on vastassa muutama aikuinen, jotka hymyilevät ja toivottavat hyvää huomenta kaikille, ei vain omille oppilaille. Aikuisten tärkeä tehtävä on ottaa oppilaat vastaan, jotta nämä tuntisivat olonsa turvalliseksi ja tervetulleeksi. Aikuiset opastavat eksyneet oikeaan suuntaan ja lohduttavat myöhästynyttä kertoen omasta nolosta myöhästymisestään silloin aikoinaan. Silloin kukaan ei ollut vihainen ja kas kummaa, tavat eivät ole muuttuneet ja myöhästynyt vastaanotetaan lempeästi ja kehotetaan häntä menemään istumaan. 

Istumapaikat saattavat vaihdella niiden kesken, jotka hyötyvät vaihtelusta. On yhteisesti sovittu että muutama paikka luokassa on varattu hänelle, joka saa siitä turvan, ja hänelle, joka hyötyy nähdessään ulos ikkunasta. Istumapaikkoja ei vaihdella vain vaihtamisen vuoksi eikä myöskään vahvemman oppilaan mielihalujen ja tahdon mukaan. Jokaisella on sopiva paikka ja kaikki antavat toisten olla rauhassa. Pulpeteista ei löydy raaputettuja hakaristeja, ei kirkkoveneitä eikä yhdessäkään lue edes LOL. Pulpettien alapinta on purkaton ja tuolit eivät narise, eikä niiden selkänojasta irtoa tikkuja jääden kiinni juuri ostettuun villapaitaan. 

Tunnin alussa on aikaa kuulla kuulumiset, niin jos niitä tahtoo jakaa. Opettaja kuuntelee kertoen omansa, sillä onhan jotain annettava, jos tahtoo jotain saada. Opettaja on ymmärtänyt, että itsestään on annettava, sillä miksi vaatia oppilaita jakamaan henkilökohtaisia asioitaan, ellei aikuinen ole valmis antamaan esimerkkiä valmiina olemaan muutakin kuin asiallinen ja etäinen asiaa opettava aikuinen. 

Läksyt ovat jälleen tekemättä yhdellä. Niin oli eilenkin, mutta tästä ei tehdä julkista numeroa, vaan asiaa puidaan kasvot säilyttäen kahden kesken aikuisen kanssa. Pohditaan mahdollista avun tarvetta ja mietitään kuinka läksyt olisivat huomiseksi tehdyt. Ja mitä jos läksyt ovatkin juuri tälle oppilaalle ylivoimaiset? Löytyiskö uudenlainen ratkaisu ja läksyt jätettäisisin hetkeksi pois tai ne tehtäisiin aikuisen kanssa jossain sopivassa kohdassa? 

Ruokailussa on aikaa. On aikaa keskustella hälinättömässä ympäristössä ruoan ollessa hyvää jokaisen keskittyen vähentämään ruokahävikkiä, sillä huoli ympäristöstä ja kestävästä kulutuksesta olisi koko koulun sydämenasia. Ruoka ai maistu kaikille ja asiaan kiinnitetään huomiota, mutta kohtuullisesti. Huolen kasvaessa suureksi, siihen tarttuisi terveydenhoitaja ja asiaa vietäisiin eteenpäin. Pakkosyöntiä ei tunnettaisi. Hernekeitto ei maistu kaikille eikä se pakottamalla ja asiasta jankuttamalla muutu, niin se vain on. 

Entä kiusaaminen? Niin, ei ole koulua, jossa kiusaamiselta voisi täysin välttyä, ei siis tässkään koulussa. Asiaan kuitenkin puututaan, heti. Asiasta puhutaan eri tunneilla, jopa matematiikan tunnilla, jos on tarve. Jokaisessa riskitilanteessa on aikuinen läsnä ennaltaehkäisevästi. Siksi ruokajonossa, kenkiä puettaessa, jumppasalin käytävällä, pihalla ja kirjaston hiljaisessa lukunurkkauksessa on aika ajoin piipahtava aikuinen. Oppilas, jonka olotila on turhautunut ja riitainen, saa jäädä luokkaan, eikä häntä tuolloin vaadita osallistumaan jonottamista tai isoa sosiaalista kuormittumista vaativaan tilaisuuteen. Saa olla pahalla tuulella ja se otetaan päivän aikana kunnioittavasti huomioon, vaatien kuitenkin asiallista käytöstä.

Nyrkit saattavat joskus heilahtaa, onneksi melko harvoin, sillä suurin osa oppilaista kokee olonsa tasapainoiseksi ja tappelu tuntuu tarpeettomalta. Iso osa oppilaista tuntee tulevansa kuulluksi omana itsenään. Ympäristö on viihtyisä ja jokaisen persoonaallista tapaa olla ihminen huomioidaan siten, ettei tule tarvetta taistella oikeutta tulla näkyväksi. Aina on kuitenkin joku, joka voi pahoin. Aikuiset ovat valmiina. Löytyy rauhallinen tila ja löytyy tila sekä aika rauhoittua kasvojaan menettämättä. Aikuiseen aika on vain suuttuneelle ja tilanteen rauhoituttua asia selvitetään ja tarpeelliset seuraamukset tarkastellaan ja laitetaan täytäntöön. Koulussa on havaittu, että jatkuvat jälki-istunnot eivät ehkä tuota tulosta, mutta niiden sijaan kasvatuskeskustelut ovat tehokkaampia. Mikäli jonkun oppilaan asiat kriisiytyvät, löytyy kunnan järjestämää tukipalvelua ilman kuukausien jonottamisaikaa. Sekä vanhemmat että oppilas tulevat kuulluiksi ja kaikilla olisi yhteinen tahtotila löytää sopiva ratkaisu. 

Koulussa kaikilla olisi aikaa. Aikuisia olisi riittävästi ja heistä jokainen olisi motivoitunut tehden työtään järjen ja tunteen sopivassa harmoniassa. Rahat riittäisivät oppimateriaaleihin siten, ettei tarvitsisi laskea onko varaa kahteen lyijykynään lukuvuoden aikana. Koulussa oltaisiin valmiita räätälöimään erilaisia koulupäiviä siten, että hän joka ei jaksa, kävisi lyhyempää päivää siihen asti, kunnes jaksaisi taas paremmin. Välitunnit eivät ole kaikkien toivomia, joten löytyisi vaihtoehto hiljaiseen ja rauhalliseen olemiseen. Oppiaineiden sisältöjä voisi muokata oppilaan mukaan, eikä kaikilta pyrittäisi vaatimaan koko aukeaman tekemistä, sillä jollekin se on liikaa. Ops ja sen sisällöt eivät määrittäisi liikaa, vaan löytyisi inhimillistä joustoa kuunnella lasta. Ei olisi kiire, vaan olisi aikaa. Ei olisi lukumäärältään suuria luokkia. Ei olisi vain yhtä tai kahta tapaa käydä koulua. Ei ajateltaisi niin, että kaikkien on sovittava samaan muottiin. Hyväksyttäisiin pienluokkien tarve. Terveydenhoitaja olisi aina paikalla samoin psykologi, kuraattori ja mielellään vaikka lapsi-ja nuoristyöntekijä, joka istuisi kuuntelisi ja selvittäisi. Olisi riittävästi ohjaajia ja avustajia, joilla olisi aikaa sitoa kengännauhat, laittaa laastari ja näiden toimenpiteiden jälkeen aikaa auttaa siinä vaikeassa matematiikan tehtvässä. Olisi opettajia, jotka eivät olisi leipääntyneitä, väsyneitä ja turhautuneita resurssien puutteesta, vaan nauttisivat työstään. 

Koska elän tätä päivää ja tiedostan realiteetit, niin ymmärrän osan olevan osin tavoittamattomissa. Mutta vain osin, sillä jokaisella koulussa työskentelevällä on mahdollisuus jollain tavoin tehdä työtä kuten haluaa. On mahdollisuus avata maailmaa ja tehdä toisin. On mahdollisuus keskittyä juuri käsillä olevaan hetkeen ja heittäytyä kaikilla ajatuksillaan sekä tahdollaan siihen. On mahdollisuus kuunnella ja olla läsnä. Kaikkeen ei tarvita rahaa tai fyysisiä esineitä. Joskus on hyvä unohtaa seinät ja lattiat, kirjat ja kynät, sillä ne ovat vain tavaroita ja vain osa oppimisesta ja tiedon jakamisesta, puhumattakaan jo kirosanaksi muuttuneesta digiloikasta. 

Jatkan niillä eväillä jotka minulla on ja teen parhaani. Silti toivoisin ihmettä, mutta se vaatisi tahtotilaa päättäjiltä ja se vaatisi rahaa. Kuten tiedämme, niin rahaa ja resursseja kaipaa moni muukin, joten tehdään parasta sillä mikä on käytettävissä.