Oli outoa käydä jälleen kerran neuvolassa. Keskustelu siellä on aina vähän vaivaannuttavaa, sillä siellä yritetään kaivaa minusta oireita tai huolia, joita minulla ei juurikaan ole.

Tilanteen sisäistämiseksi olen alkanut tuputtaa itselleni väkisin raskausskeneä. Siis kaikkea sitä, jolta olen niin visusti pyrkinyt sulkemaan silmäni ja korvani viimeiset viisi vuotta.

Minut on teleportattu aivan uuteen ulottuvuuteen. Täällä otetaan kengät pois eteisessä! Mieti. Hiihdellään sukkasilteen.

Jäimme ensimmäistä kertaa ikinä istumaan äitiyspoliklinikan odotusaulaan sen sijaan, että kävelisimme sen läpi naistentautien polille saakka.

Minä tein lasketun ajan mukaiset suklaanumerot kakun päälle ja möläytin tämän informatiivisen tiedon koko joukolle kantaessani kakun pöytään.

Minä näin painajaisen siitä, että vanhempani kuulivat lapsenlapsesta kiertoteitä. Se syyllisyys oli hirveää.

En enää ikinä harmistu siitä, ettei joku ystävistäni kysykään minulta lapsettomuushoidoista. 

Moni kai haluaa tässä vaiheessa konkretisoida lapsen saamista ja tekee esimerkiksi ensimmäisen hankinnan vauvalle. Minä sen sijaan pidän päätäni puskassa.

Suoraan sanottuna: minulla ei ole muuta valitettavaa, kuin lapsettomuuden varjo.

Tälle rouvalle ohjataan varmasti enemminkin lapsettomuusihmisiä.