Koitti aika kertoa sytostaattihoidot aloittaneelle mummolle hyviä uutisia. Hän itki niin kovin onnesta, etten edes kaivanut ultrakuvaa näytille. Jäipä ensi kerrallekin jotain.

Laitoin ultrakuvan äidilleni. Hän sekosi. Vastaus oli suurin piirtein mää en kestä!!!, sellaisella Itse Ilkimyksestä tutulla it’s so fluffy I could die-äänellä. Kerroin kaiken olevan hyvin ja jätin täsmentävät kysymykset minun olotilastani huomiotta.

Myös lapsuudenystäväni itki vuolaasti uutiset kuultuaan. Yllätyin. Hän on kyllä aina ollut loistava kuuntelija, mutten ollut tajunnut, että hän on myötäelänyt lapsettomuuttamme ihan noin vahvasti.

Minulle raskaudesta kertominen on lähes yhtä vaikeaa, kuin lapsettomuushoidoista kertominen. Onhan se mieltäylentävää kertoa läheisille näin loistavia uutisia, mutta nuo ennennäkemättömän liikuttuneet reaktiot tuntuvat jotenkin vääriltä.

Minua hämmentää, ettei mikään muu aiempi saavutus elämässäni ei ole aiheuttanut läheisissäni näin suuria tunnereaktioita. Ei mikään, minkä eteen olen tehnyt hirveästi töitä. Kyllähän tämänkin eteen on uurastettu ja kärsitty, mutta tämä on silti kiinni silkasta onnenkantamoisesta.

Nuo reaktiot vaikuttavat siltä, että nimenomaan lapsen saaminen olisi elämäni ultimaattinen huipentuma. Minä olen, erityisesti viime vuosina, sisäistänyt sen olevan toteutuessaan ehdoton bonus, muttei todellakaan elämäni tarkoitus.

Tai no, ei ainoa elämäni tarkoitus.

Minusta tuntuu, että kerron raskaudesta aika aikaisin, mutta johan tässä on toinen kolmannes ihan vahvasti käynnissä. Vähän nolotti kun tajusin, että se liikuttunut lapsuudenystävä kertoi aikanaan raskaudestaan minulle jo viikolla 7. Mutta hänelläpä olikin jo silloin ihan selkeä vauvamasu, ei sitä olisi voinut piilotellakaan.

Me odotamme mieheni kanssa vatsani kasvavan, mutta ei. Ei se vaan näy. Nyt on jo kuudestoista viikko, ja minä voin aivan hyvin pukeutua tyköistuvaan mustaan poolopaitaan herättämättä huomiota.

Mieheni on alkanut miettiä nimiä (vaikka emme tiedä sukupuolta). Kahteen ensimmäiseen ehdotukseen jouduin vastaamaan öö… ihan kiva, mutta mulla oli sen niminen säätö lukiossa, niin se olisi ehkä vähän kiusallista.

Hänen kolmas ehdotuksensa oli Kyösti. Päättelin, ettei se ollut vitsi, joten vaihdoin puheenaihetta.

Minun olisi hyvä kertoa raskaudesta töissä muillekin kuin esimiehelleni, mutta kertominen tuntuisi paljon helpommalta, kun raskaus näkyisi ilmiselvästi. Kertominen nyt tuntuisi siltä, että minä, camerondiaz-vartalomuotista tehty nainen, kertoisin kasuaalisti kahvipöydässä hakeutuvani rintojenpienennysleikkaukseen. No, kyllähän he tietävät meidän olleen jo vuosikausia naimisissa ja todennäköisesti haaveilevan lapsista, mutta silti.

Jospa se maha nyt vaan ilmestyisi joku kaunis aamu, niin sitten vaan joutuisin kertomaan kaikille. Saisin odotetun leiman otsaani ja loppuisi tämä jahkailu.

Oli outoa käydä jälleen kerran neuvolassa. Keskustelu siellä on aina vähän vaivaannuttavaa, sillä siellä yritetään kaivaa minusta oireita tai huolia, joita minulla ei juurikaan ole. Se on tietysti mahtava juttu, ja ajattelen tämän olevan ansaittu olotila kaiken sen lapsettomuuspaskan jälkeen, mutta se ei kyllä yhtään helpota minut neuvolassa valtaavaa ulkopuolisuuden tunnetta.

Nukun ja syön paljon, mukavaahan se tavallisestikin on. Normaalia lenkkeilyä haittaa lähinnä jatkuvasti iskevä pissahätä. Jos vähän joku päivä ummettaa, niin osaan minä siihen jotain vinkkejä etsiä netistäkin. Ja jos minä jotakin lapsettomuushoidoista olen oppinut, niin sen, että tulkoon mitä vaan, en vaan voi kerta kaikkiaan vaikuttaa tulevaan ja kaikki se on vaan kestettävä.

Tältäkö alkoholisteista tuntuu hakeutua avun piiriin? Ei minulla mitään ongelmaa ole, tulin nyt muiden mieliksi taas käymään täällä, kun käskettiin. 

Neuvolalääkärin tarkka kuudes aisti taisi lopulta keksiä minun heikon kohtani. Muistakaa, että nyt saa ja pitää haaveilla. Se on tärkeää, hän sanoi.

Haaveilkaa arjesta kolmestaan. Jos joskus toiste on raskaana, niin on esikoinenkin hoidettavana, ei se ole samanlaista aikaa elämässä. 

Minusta tuntui, että siitä luennoidessaan hän näki suoraan sieluuni. Se oli mielestäni täydellisen hienovarainen rohkaisu lapsettomalle ihmiselle.

Tulevat mummot varmasti palaisivat halusta nähdä videon jälkeläisestämme, jos tietäisivät sellaisen, tai ultrakuvien, olemassaolosta. Uutispläjäyksen ärsytyshuipusta on vielä sen verran vähän aikaa, etten halua lähettää heille yhtään mitään, ettei se sama liekki vaan leimahda uudestaan.

Olisipa kätevää, jos voisin piristää heidän päiväänsä lähettämällä sen kuvan/videon ja samalla estää heidän yhteydenottonsa asiaan liittyen kaikissa kanavissa. Ilahduttaisin heitä, mutta välttyisin itse aiheesta keskustelemiselta.

Pitää ainakin vähän aikaa kerätä voimia kärsivälliseen, ystävälliseen vastaukseen ennen näin äärisöpön viestin lähettämistä. Ehtiihän sen myöhemminkin näyttää.

Tilanteen sisäistämiseksi olen alkanut tuputtaa itselleni väkisin raskausskeneä. Siis kaikkea sitä, jolta olen niin visusti pyrkinyt sulkemaan silmäni ja korvani viimeiset viisi vuotta.

Kaikkea sitä, jonka näkeminen edes vilaukselta puristi rintaa. Puristaa vieläkin, muttei ihan niin pahasti.

Kivat äitiysvaatteet, vauvatarvikkeet, unikoulupostaukset, kaikki. Vuosia olen ohittanut ne somessa mahdollisimman pikaisesti, sulkenut välilehtiä, unfollannut, klikannut suorastaan raivoisasti mainostuskieltoja. Minä EN OLE tätä kohderyhmää!!

Nyt yritän ymmärtää, että minä todella olen kohderyhmää. Minulla on lupa katsoa muutama sekunti bloggaajan lasta pastellisessa pupuhaalarissa ja lukea pari riviä käytännöllisiä vaunuvinkkejä, kun ne tulevat vastaan instassa.

Nämä asiat saavat sittenkin koskettaa myös minua. Pienikin vilaus niistä teki niin kauan niin kipeää, että yritin ulkoistaa ne elämästäni kaikin mahdollisin keinoin. Kieltää ne itseltäni kokonaan.

Katson ultravideon monesti päivässä odottaen, että se saisi sydämeni pakahtumaan onnesta. Se on kyllä hellyyttävä, ne pikkiriikkiset rimpuilevat kintut saavat minut mutristamaan huuliani ja sanomaan mielessäni tuitui, mutta ei. Sydäntäni ei purista.

Ihan kuin katsoisin videota hyvän ystävän lapsesta.

Katsoin ensimmäistä kertaa ikinä äitiyspakkauksen sisältöä ihan ajatuksella. Outoa, että meidän kodinhoitohuoneessamme saattaa olla syksyllä tuollainen mustavalkoinen Muumi-haalari. Ei teoriassa, vaan ihan oikeasti meille kai tulee postissa täsmälleen tuollainen haalari! Mikä vielä oudompaa, huhujen mukaan sille haalarille tulee myös käyttäjä.

Selvitin äitiys- ja isyys- ja minkälie-rahan määrän Kelan laskurista, sillä sekin taitaa olla asia, johon tulevien vanhempien on hyvä perehtyä. Sekin niitä aiheita, joista olen ennen pysynyt visusti erossa.

Yritin kuvitella itselleni pyöristyneen vatsan ja selasin äitiysvaatteita. Niille ei taida olla tarvetta vielä hyvään toviin, sillä normifarkkuni menevät vielä aivan hyvin kii. Sinänsä se on tietysti kiva juttu, mutta odotan vatsan pyöristymiseltä myös jonkinlaista mielenrauhaa.

Sellainen mukana kulkeva muistutus kai takoisi takaraivooni ajatuksen ihka oikeasta lapsesta paljon tehokkaammin kuin tämä hienovarainen propaganda.

Annoin itselleni luvan selata Pinterestissä kauniita lastenhuoneita. Ostin Torista entisöitävän Artekin tuolin, ja aloin harkita sen maalaamista esimerkiksi puuterisella vaaleansinisellä tai haalealla roosalla jonkin perusvarman valkoisen tai mustan sijaan.

Olen melko varma, etten todellakaan uskalla maalata tuolia yhtään millään värillä ennen kuin todistetusti jakaannun kahtia: joko kahteen elävään osaan tai elävään ja hengettömään. Jälkimmäisessä tapauksessa päättäisin varmaan maalata sen tuolin vierashuoneemme täydellisen greigeksi Mediaaniksi.

Raskausryhmiin en edes harkitse liittyväni – ne ovat aivan liian hc-kamaa. Enhän minä mene edes kahvakuulatunnille, sillä siellä minun pitäisi ehkä olla vatsallani lattialla, ja se on alkanut tuntua siltä, että alavatsani alle on jäänyt pingispallo.

… Enkä tietenkään pysty sanomaan siellä ääneen, etten oikeastaan saisi tehdä suoria vatsalihaksia tai sitä tai tätä tai tuota repivää ja minulle pitäisi soveltaa joitain liikkeitä.

En tiedä, mitä voisin raskausryhmistä saada. Minä, uniikki lumihiutale! Minä olen saanut pilkahduksen toivoa lapsettomuushoidoista, en minä ole mikään lokakuisen vauvan äiti. Varmaan triggeröityisin kaikesta mielestäni epäoleellisesta hössötyksestä ja saisin vaan tietooni uusia potentiaalisia huolenaiheita.

Pää puskassa on ihan hyvä olla.