Siinä meni kolmisenkymmentä viikkoa, että olimme kypsiä tekemään lapselle ensimmäisiä hankintoja. Hetki määrittyi aika pitkälti sen perusteella, että samoja aikoja oli pakko tehdä muita konkreettisia päätöksiä: ilmoittaa Kelalle raskausrahan aloittamisajankohta ja päättää myös se, aiommeko hankkia syntymättömälle lapselle vakuutuksen.

Äitiyslomalle jääminen on tuntunut kaikista vaikeimmalta ajatukselta tulevassa elämänmuutoksessa. En jostain syystä pelkää synnytystä tai vanhemmuutta, en stressaa lapseni terveydentilaa tai parisuhteemme kestävyyttä. Sen sijaan osittaisen työnteon ja äitiyslomailun yhdistäminen on minulle se suuri ja tuntematon muutos, jonka onnistumista jännitän.

Minulle ei tule varsinaista sijaista, vaan työni jäävät muiden osakkaiden harteille (ja miehelläni on sama juttu), joten äitiyslomani kesto on vielä täysi mysteeri ja sen alkamisajankohdaksi ilmoitin myöhäisimmän mahdollisen päivän. En minä tietenkään halua olla ihminen, jolla työ menee lapsen edelle, mutta… No, sittenpä näen, miten kuvio tulee menemään.

Meille avioparina oli aika merkittävä virstanpylväs mennä vihdoin katsomaan sopivia lastenvaunuja. Minun mielestäni se oli kokemuksena yhtä tärkeä ja odotettu kuin eka kerta neuvolassa – normaalien ihmisten juttu, jota me emme ajatelleet pääsevämme koskaan kokemaan.

Vaikka vatsani alkaa olla suuri ja olen ilmeisen paksuna, oli hirveän jännittävää astua lastentarvikeliikkeeseen. Siinä oli vähän samaa kutkuttavaa fiilistä kuin asioidessa ensimmäistä kertaa Alkossa. Tai samaa jännitystä kuin siinä, kun hakee raskaustestiä apteekista peläten, että joku tuttava näkee mitä ostan.

Oikeastaan kaikki raskauteen ja lapsenhankintaan liittyvä on minulle samalla tavalla vaikeaa käsittää kuin aikanaan aikuistuminen tai sen sisäistäminen, etten olekaan enää parikymppinen, vaan kolmekymppinen.

Samoin odottavat äidit ja tulevat vanhemmat ovat mielessäni vieläkin muuta ihmisryhmää: eivät sitä ryhmää, johon minä kuulun. En sitten tiedä, että olenko ylipäätään hitaasti lämpenevää sorttia, vai johtuuko tämä huijariolo ja ulkopuolisuus lapsettomuudesta.

Oli miten oli, minulle lapsentuloon valmistautuminen on ollut lähinnä tulevan perhe-elämämme visiointia. Hitaita aamuja, retkiä, raastavia päiväkotiherätyksiä, hiekkalaatikon potentiaalista paikkaa. Hyvä, että neuvolalääkäri muistutti minua haaveilusta.

Kun saimme tietää odottavamme poikaa, aloin varovasti katsella pienen pieniä, superpörröisiä nallehaalareita. Sen symbolisesti suuren askeleen jälkeen, jonka otimme lastentarvikeliikkeen kynnyksellä, uskalsin vihdoin tilata sellaisen haalarin odottamaan käyttäjäänsä.

Ehkä säilytän juuri sen haalarin ikuisesti, ensimmäisen omalle lapselleni hankkimani tavaran.

Tuntuu, että some vilisee kauniisti sointuvien värien ja koon mukaan järjesteltyjä vaatekaappeja tarkasti eriteltyine hankintalistoineen sellaisillakin ihmisillä, joilla raskaus on hädin tuskin puolivälissä. Ehkä joukossa on niitäkin, jotka käyttäytyvät kuten minä, mutta sehän ei näy ulkopuolisille. Kaikki raskaana olevat ystäväni ovat selkeästi ensin mainittua kategoriaa.

Mitä, jos kaikenlaiset paikkakuntani äitipiiritkin ovat täynnä juuri sellaisia ihmisiä, jotka käyttävät myös miehensä vanhempainvapaat ja jotka ovat ostaneet lapselleen heti rakenneultran jälkeen kahdeksan vaatesettiä jokaista kokoluokkaa?

Tietenkin minäkin olen yrittänyt perehtyä asiaan ja tehdä jonkinlaista listaa siitä, mitä meidän oikeasti kannattaisi lapselle hankkia. Kun kerta tiedän tarvitsevani rintapumpun vähintään kokeiltavaksi, niin olisihan se järkevämpää ostaa nyt alennuksesta, kuin tilata sitten pikatoimituksella, kun tilanne on päällä.

Jospa rohkaistuisin tilaamaan sen viimeistään sitten, kun äitiyspakkaus on saapunut koristamaan kodinhoitohuonettamme.

En kerta kaikkiaan voi ymmärtää odotapa vain-ihmisiä. Valitettavasti lähipiiriimme on siunaantunut useita sellaisia.

Yksi heistä on pariskunta, joka ennen raskausuutista oli helppohan teidän on [kun ei ole lapsia]-ihmisiä. Se oli heidän vakioreaktionsa kaikkiin meidän kuulumisiimme.

Päättelimme, että he ovat ilmeisen tyytymättömiä lapsiperhe-elämäänsä, ja aloimme sensuroida vastauksiamme, etteivät he pidä sitä rehentelynä vapaudestamme: emme enää kertoneet kerta kaikkiaan mistään rahtusenkaan erikoisesta asiasta, mitä olimme tehneet (tavanneet ystäviä, käyneet keikalla tai lenkkeilleet viikonloppuna läheisessä kansallispuistossa).

Valitettavasti sekään taktiikka ei auttanut, vaan aloimme saada täsmälleen saman helppohan teidän on– vastauksen mitä tavanomaisimpiin askareisiimme: ai kiva kun soitit, no mitäs, mulla meni töissä vähän myöhään, oon nyt vasta kotimatkalla. Mä olen lähdössä salilta, eipä mitään ihmeitä, tässä mä revin tapettia seinästä remonttia varten.

Helppohan lapsettomien ihmisten on tehdä töitä halutessaan 24/7, käydä kuntosalilla tai remontoida taloaan, eihän sitä käy kiistäminen.

Minä tympäännyin ja lakkasin itse soittelemasta kuulumisia, sillä heidän katkeruutensa meidän vapauttamme kohtaan ei ole minun taakkani kantaa. Ne keskustelut olivat todellisia energiasyöppöjä – erityisesti siksi, ettei meidän vapautemme ole ollut tahdostamme kiinni enää vuosikausiin.

Samalla kehittelin pakollisiin kohtaamisiimme uuden taktiikan: on helpompaa esittää miljoona tarkentavaa kysymystä heidän elämästään kuin antaa sijaa yhdellekään mitäs teille-kysymykselle ja sitä seuraavalle marmatukselle.

No. Nämä samat ihmiset ovat nyt odotapa vain-tyyppejä. Sellaisia ivallisia.

En voi ymmärtää miksi, sillä me emme ole koskaan arvostelleet heidän päätöstään hankkia ja tapaansa kasvattaa lapsia tai rehennelleet sillä, että me saamme mennä ja tulla miten huvittaa. Ei ole mitään kalavelkaa maksettavana.

Ei ole mitään pilkkaa, joka sattuu meitä kohta omaan nilkkaan.

Kun heidän lapsensa heittelevät ruokaa pöydässä, he kääntyvät meidän puoleemme todeten tyytyväisinä odottakaapa vain, tätä se on sitten teillä kohta. Mielestäni sen energian olisi voinut ennemmin käyttää lapsen ojentamiseen, ettei kenenkään tarvitsisi väistellä lihapullia. He ovat vahingoniloisia, sillä heidän nuorimpansa on nyt eskarissa, eli emme tule elämään taaperovaikeuksia samaan aikaan.

En kuitenkaan usko, että näytimme siinäkään ruokasotatilanteessa mitenkään yllättyneiltä tai närkästyneiltä, sillä olemme katsoneet heidän lastensa käytöstä hiljaa ja arvostelematta sivusta lähes vuosikymmenen verran. Olemme olleet hiljaa sivussa juuri siksi, että olen ajatellut ostavani sillä ymmärrystä osakseni sitten, jos me joskus olemme ruokapöydän ainoa lapsiperhe. En ole halunnut tuomita yhtään kenenkään kasvatustapoja, koska mistäs minä tiedän, miten surkea kasvattaja minä itse olisin.

Nyt minulle on valjennut, että heidän osaltaan homma ei toimi niin.

Kun jonkun lapsi vetää raivareita keskellä kauppaa, he katsovat tarpeelliseksi kertoa meille odottakaapa vain, tuo on teillä kohta edessä. Perään tulee aina sellainen ivallinen hymy.  Ihan sama, kenen lapsi perseilee, he katsovat tarpeelliseksi avata suunsa ja virnuilla ivallisesti perään.

Luulen, että he ovat todellisuudessa itse olleet lastensa käytökseen niin loppu, että he ovat kuvitelleet meidän, lapsettoman pariskunnan, muodostaneen jonkun salaliiton, joka irvailee heille heidän selkänsä takana.

Heillä ei nimittäin myöskään ole yhden yhtä syytä kuvitella, ettemme me tiedä, minkälaista lapsiperhe-elämä on. Emme me olleet edes vuosikymmen sitten mikään vastuuton, bailaava teinipariskunta, joka ylenkatsoisi lapsiperheen prismaelämää.

Kaikista eniten tässä typerässä ivailussa minua ärsyttää tietysti se, että he tietävät varsin hyvin meidän käyneen lapsettomuushoidoissa. Sitä voisi kuvitella, että se tieto alleviivaisi harvinaisen selkeästi että me, jos jotkut, olemme ehtineet harkita ja haluta lasta aika s**tanan kovasti ennen tätä raskautta. Me kyllä tiedämme, mitä odottaa, ja sen saadaksemme olemme käyneet läpi vuosikausia lapsettomuushoitoja.

Seuraavaksi pahin odotapa vain-ihminen asuu naapurissamme.

Joka kerta kohdatessamme hän kertoo ensin, miten rankkaa elämä kahden taaperon kanssa on, ja myötätunnon elkeistämme huolimatta jatkaa sitten odotapa vain- litanian. Odotapa vain, kohta se on teilläkin tällaista… hirveää. Jaa?

En tajua, mitä kukaan odotapa vain-ihminen odottaa saavansa vastakaikuna. Odottavatko he, että me suorastaan kauhistumme?

Yllätymme?

Kiitämme tästä arvokkaasta tiedonmurusesta ja toteamme, ettemme siinä tapauksessa sittenkään halua lasta?