Rebound relationship, tai: Yksinolo vs. uusi suhde
Eräs ystäväni erosi vähän aikaa sitten monivuotisesta suhteestaan. Yllätyinkin suuresti, kun pari päivää sitten törmäsin tähän uusi mies kainalossaan. Juttu oli alkanut kuten niillä kai on tapana: hauskana ajanvietteenä, seksinä ja muuna piristävänä, jonka ei ollut tarkoituskaan muuttua suhteeksi. Mutta nyt he ovat kuulemma Yhdessä, suurella alkukirjaimella. Ja minä mietin hiljaa itsekseni, että eiköhän tämä ole enemmänkin Rebound, isolla alkukirjaimella.
Koska olen tunteeton törkimys vain hiljaa itsekseni, en kuitenkaan sanonut mielipidettäni ääneen. Sen sijaan tiedustelin ystävältäni myöhemmin siitä, miten tilanteeseen oli päädytty. Minä kun olen aina ollut siinä käsityksessä, että eron jälkeen kannattaa olla jonkin aikaa yksin, tutkaillen itseään ja maailmaa, sitä miltä kaikki näyttää kun kumppani ei ole enää kuvioissa mukana. Ajattelin myös, että suurin osa maailman ihmisistä on tästä kanssani samaa mieltä. Eikö niin?
Ei, sanoi ystäväni simppelisti siihen. “Mä en halua.” Ja jatkoi vielä: “Mä en halua enkä osaa olla yksin.”
Ystävälleni tulee kai antaa propsit siitä, että hän tunnusti asian laidan niin suoraan. Monet meistä kun ovat luultavasti tunteneet samalla tavalla – tiedättehän, kun sitä tahtoo vain heittää itkupotkuraivarit ja kiljua, että “mä en HALUU olla yksin!” Emme vain ole valmiita sitä myöntämään. Samaan aikaan olin kuitenkin aika järkyttynyt lausunnosta. Mielestäni kaikkien kun tulisi osata olla yksin, ja siten siis siihen opetella. Se ei todellakaan ole aina helppoa eikä mukavaa, ja eron jälkeen houkutus hakea jonkinlaista ihmisenmuotoista korviketta syntynyttä tyhjiötä täyttämään saattaa olla suuri. Mutta eihän se tarkoita, etteikö samalla voisi tiedostaa mitä on tekemässä, ja päättää sitten kurkistaa yksinolon ihmeelliseen maailmaan? Siinä sivussa kun voisi oppia aika paljon arvokasta tietoa siitä, millainen ihminen sitä onkaan omana itsenään, olematta osa pariskuntaa.
Jos reboundiin (onko tälle olemassa jokin hyvä suomenkielinen sana?) kuitenkin tahtoo ryhtyä, tulisi moiseksi mielestäni käydä jonkinlainen kevyt tapailusuhde tai kaveripanoviritelmä, jossa on alusta lähtien selvää ettei kenelläkään ole mielessä mikään vakavampi. Sen sijaan pidän samantien parisuhteeseen loikkaamista vähän epäilyttävänä. Se kuulostaa reseptiltä, jonka tuloksena jotakuta vielä sattuu ja pahasti.
Mitä mieltä te olette – onko parisuhteen välitön korvaaminen toisella OK? Vai pitäisikö yksinoloon opetella?
Psst! Olen paasannut yksinolosta aiemminkin:
Hyvä olla yksin, tai: Kasva isoksi ja itsenäiseksi
Mitä kolmekymppisten tulisi tietää, tai: Yksin vaan ei yksinäinen
Kuva: sincerelymygypsysoul.tumblr.com, herekitty.tumblr.com
