Muutanko ikinä takaisin Suomeen?

Viikonloppubloggaaja täällä taas moi 😀 Mun on jotenkin tosi hankala tarttua kynään (siis läppärin näppäimistöön) arkisin, vaikka aikaa ja energiaa periaatteessa olisikin. Aivot surraa omiaan ja on hankala keskittyä, tuntuu että vain viikonloppuaamuisin iskee se kirjoitusfiilis. Voin kertoa, että kesäloman jälkeinen ihana zentila ja mielenrauha ovat kauas jäänyttä elämää, ja oon taas poukkoileva superpallo, joka ei saa mitään kunnollista aikaan. Viikoittainen postaustahti on kuitenkin parempi kuin vaikkapa kuukausittainen, eli näillä toistaiseksi mennään.

Koska en kehtaa joka kerta kirjoittaa The Talosta (vaikka haluaisin ja asiaa ilmeisesti riittäisi loputtomiin vaikka mitään konkreettista uutta ei sillä rintamalla tapahdu!!!), ajattelin jatkaa vähän samalla linjalla edellisen postauksen kanssa. Viikko sitten kerroin siis siitä, että multa on viime aikoina kyselty tulevista Köpis-visiiteistä ja tällä viikolla työpaikan lounaspöydässä pompsahti esiin kysymys siitä, kelasinko kuitenkin jossain vaiheessa muuttaa takaisin Suomeen. Niin tanskalaisten kuin kansainvälisten tuttujenkin tuntuu olevan tosi hankala käsittää, että joku oikeasti ei suunnittele koskaan enää muuttavansa takaisin ”oikeaan” kotimaahansa. On järkeenkäypää, että mä oon täällä pitkään, mutta kyllähän mä sentään vielä joskus muutan Suomeen – muutanhan?

Oon varmasti käsitellyt aihetta blogissa joskus aiemminkin, mutta – kuten esimerkiksi talon ostamisesta päätellä saattaa – oon tullut tänne jäädäkseni. Ikinä ei toki voi tietää, mitä tapahtuu, mutta tällä hetkellä en voi kuvitella skenaariota, jossa pakkaisin kimpsuni ja muuttaisin taas Stadiin. On aivan ihana ajatus, että voisin nähdä taas maailman parhaita Suomi-ystäviä joka ikinen viikko, puhua suomea kaikkien kavereiden kanssa ja pääsisin eroon jäytävästä syyllisyydestä, kun en vietä perheen kanssa tarpeeksi aikaa. Uskon käärineeni mm. tanskalaisen hintatason asuntokaupoilla sen verran pesämunaa, että saisin ostettua Helsingistä kivan asunnon vaikka ihan yksinkin – saatika toisen kanssa yhdessä – ja periaatteessa ois helppo asettua elämään vanhaa, tuttua, turvallista, helppoa arkea. Ja oh my, miten upeeta ois voida hakea töihin ihan minne vaan natiivikielitaidon turvin, eikä tarttis roikkua niiden noin 5 % firmoista varassa, jotka palkkaa kansainvälistä väkeä. Elämä Suomessa Tanska-vuosien jälkeen totta vie tarjoaisi paljon kutkuttavia mahdollisuuksia, suorastaan kultaisella tarjottimella verrattuna tähän ajoittaiseen rämpimiseen.

Muutin Köpikseen neljä vuotta sitten, ja siitä ekat ehkä puolisen vuotta oisin saattanut vaikkapa eron sattuessa palata vielä maitojunalla takaisin Helsinkiin. Meni jonkin aikaa, ennen kuin ihastuin tähän kaupunkiin, löysin omia kavereita, innostuin uramahdollisuuksista kansainvälisenä vahvistuksena ja kotiuduin täysin. Eräänä päivänä huomasin, etten asu täällä enää siksi, että satuin tapaamaan tanskalaisen miehen, vaan siksi, että haluan elää just täällä enkä missään muualla. Mies oli enää syy, ei seuraus. Mulle on ihan pirun tärkeää tuntea ytimessäni varmuutta siitä, että tietenkin jäisin tänne jos F päättäisi häippästä huomenna munkkiluostariin ja jättää mut oman onneni nojaan.

Älkää käsittäkö väärin, F on elämäni tärkein ihminen ja suuri ilon lähde joka ikinen päivä (paitsi kun se on hemmetin ärsyttävä). En siis todellakaan fantasioi elämästä ilman sitä, mutta välillä on vaan pakko tsekkailla mikä on mun oma henkilökohtainen status, miehestä riippumatta. Suomalaisen naisen itsenäisyyttä, uskoisin.

Eli long story short – ikinä ei voi tietää mitä tapahtuu, mutta oon Tanskassa jäädäkseni. Perisyntini on se, etten osaa rauhoittua nykyhetkeen niin kauan kuin mulla on elämänmuutoksia työn alla tai edes suunnitteluasteella, joten on oikein hyvä ettei takaraivossa kutkuttele mahdollinen muutto Suomeen ehkä kymmenen vuoden kuluttua. Vaikka alunperin olin vähän näreissäni että rakastuin tanskalaiseen, enkä vaikka italialaiseen, koska Italiaan ois ollu niin paljon jännempi muuttaa, oon nykyään tosi huojentunut siitä etten tän kauemmaksi päätynyt. Sopiva suhde eksotiikkaa ja kotoisen tuttua meininkiä, tää sopii mulle oikein hyvin.

Facebook | Bloglovin | Instagram

Kommentit (4)
  1. Toi on kyllä. Kun mun mies kuoli, appiukko totesi tyyliin seuraavana päivänä että ”jahans, nyt varmaan sitten myyt talon ja muutat takaisin Suomeen”.

    Olin siinä vähän tonninsetelinä silleen että niin no joo, ajattelin kyllä ihan jäädä tähän taloon ja mulla on täällä vakiduuni ja kaverit ja jopa mutsikin asuu täällä nykyään…

    Mut sit ilmeisesti kuitenkin oletettiin et olisin muuttanut takaisin Suomeen… o_0

    1. Siis IHANA kuulla susta! Just jokunen päivä sitten mietin mitä sulle kuuluu ❤️❤️❤️ Toivottavasti elämä on jo alkanut hymyillä.

      Pliiiiiisss voitko alottaa uuden blogin (tai aktivoida vanhan 😉), ikävä sun juttuja!

  2. Voi miten jotkut onnistuu rakastumaan sellaiseen ihmiseen joka rakastuu niihin takaisin, en tajua miten se edes voi olla mahdollista. Tartuin nyt tietysti kaikkein epäolennaisimpaan asiaan tässä postauksessa, mutta oon niin kade 😀 Oon kyllä aina kade sun upeista blogikuvistakin ja ihanasta uudesta talosta enkä malta ootta ruudun täällä puolellakaan että pääsette muuttamaan<3 Itsekin haaveilen että olisi joku paikka johon todella tuntisi kuuluvansa ja voisi jäädä. Pidän kovasti nykyisestä asuinkaupungistani, mutta töiden perässä täytyy taas jonnekin lähteä kun nykyinen soppari loppuu…

    1. F on mun eka oikea poikkis, ihmettelin sinkkuna aina ihan samaa 😃 Mutta eräänä päivänä eteen tupsahtikin kiva tyyppi ja hommat natsasi (siis sen jälkeen kun meidän suhde oli ollut ekan vuoden kestämätöntä vääntöä ja riitelyä, eli ei todellakaan mikään fairytail beginning…).

      Mutta ei kannata kadehtia, ei elämä ruudun tällä puolen oo pelkkää ruusuilla tanssimista – oikeastaan kaikkea muuta ❤️ Ihanaa alkusyksyä sinne!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *