Haikea kevät

Tänä keväänä pahin tapahtui: oon ollut niin kietoutunut huoliini ja kaikkeen ärsyttävään (vaikka nimenomaan en aikonut velloa niissä), että missasin kirsikankukkien parhaan sesongin. Kävin viikonloppuna tsekkaamassa tilanteen parissa lempipuistossani ja damn it, nurmikko oli jo vaaleanpunaisten lehtien peitossa. Puut näyttivät vielä kovin kauniilta kevätasussaan, mutta se huumaavin hetki oli mennyt. Mun viimeinen virallinen Köpis-kesä, enkä selkeesti oo täysillä mukana… hyvä jos mukana ollenkaan.

Nyt Marja, keskity. Et saa missata vuoden lemppareinta aikaa.

Käytiin pääsiäisreissulla Tanskan länsirannikolla,häissä Stadissa ja muutoin oonkin ollut aikakapselissa ja toukokuu on yhtäkkiä pitkällä. Mitä kaikkea siis nyt kuuluu?

Jos yhdellä sanalla pitäisi kevään tunnelmaa kuvata, olisi se haikea. Paljon uutta, jännää, odotettavaa ja samalla luopumista. En osaa päättää oisinko iloinen vai surullinen, eli oon molempia vuorotellen.

Nørrebro-aika ja -asunto tuntuvat kaukaisilta. Onko meillä joskus ollut 180 senttiä leveä sänky ja kaunis, valoisa asunto? Oliko hima mulle joskus paikka, jossa oli suorastaan terapeuttista viettää aikaa? Jaksoinko minä kastella kasvejani säännöllisesti, oliko meillä tiskikone? Nykyään kotielämä on erilaista, tilapäistä, meillä on aina hämärää ja aika sotkuista. Vuokraisännän tavarat ja epämääräiset huonekalut seisovat röykkiöissä asunnon nurkissa ja tasoilla, ja meidän omat vähäiset tungettuna minne sattuu mahtumaan. Kun keittiön kaapista kaivaa syötävää, vierii niskaan vuokraisännän nuudelit ja jauhot. Me kaksi maailman leveintä nukkujaa taistellaan öisin tilasta ahtaassa, epämukavassa pedissä. Oon pari kertaa kulkenut meidän vanhan ikkunan alta ja pistänyt merkille uusien omistajien kasvit ja kynttilänjalat. Siellä ne elää niiden ekaa Nørrebro Summeria.

Toisaalta uusi talo se vasta kaukaiselta tuntuukin. Alkuinnostus on vaihtunut epäuskoon ja hiljaiseen odotteluun. Onneksi, koska niin pirun innoissaan ei olisi kauaa jaksanutkaan olla. Aina silloin tällöin pääsen näyttämään kuvia talosta uudelle uhrille ja silloin hetken verran uskon että me tosiaan ollaan mokoma menty ostamaan, sitten se taas unohtuu.  Meidän huonekalut ja muu elämä odottelee konttivarastossa kuin epätodellinen, unohtunut ulottuvuus.

Duuni on mennyt kivasti omalla painollaan viimeiset kuukaudet. Oon vieläkin pihalla kaikesta, mutta paljon vähemmän nyt kuin silloin alussa. Huomaan stressin vähyyden siitä, että migreenit eivät ole oikeastaan joulukuun jälkeen mua kiusanneet. Toisaalta oon ikävöinyt vanhaa tiimiä, sitä yhteen hitsautunutta työperhettä, jonka konkurssi suorastaan väkivalloin paiskoi ympäri kaupunkia uusiin hommiin. Vaikka meidän porukassa riitti draamaa ja suuria tunteita, on vasta etäisyys saanut tajuamaan miten harvinaislaatuisesta yhteisöstä oli kyse. Ollaan konkan jälkeen vietetty muutama ilta yhdessä ja uskon että tullaan varmaan aina pitämään yhteyttä, mutta silti tuntuu kuin toipuisin erosta tai välirikosta hyvään ystävään. Jotain olennaista puuttuu arjesta ja kestänee hetken ennen kuin kyseinen monttu umpeutuu.

Oon yrittänyt tolkuttaa itelleni, että nyt neljän Tanska-vuoden kohdalla ja pienempään kaupunkiin muuttavana tanskalaisen talon omistajana mun on pakko opetella tanskaa. Enää ei meitsilläkään meinaa tekosyyt riittää. Fiilikset uuden kotimaan kieltä kohtaan vaihtelevat varovaisen innostuneesta raivoon siitä, etten voinut tavata ruotsalaista tai saakeli soikoon edes norjalaista miestä. Miksei nää voi lausua mitään kuin normaalit ihmiset? Sitten yritän muistuttaa itselleni, etten silloin ekana kesänä osannut sanoa tanskaksi muuta kuin mulla on pissahätä ja nyt pystyn jo hieman keskustelemaan. Det skal nok blive lettere, f*cking håber jeg.

Kai mä tässä yritän sanoa, että kaltaiselleni megatunteelliselle ihmiselle on riittänyt paljon pureskeltavaa viime aikoina. Uskon kuitenkin että tanskan opintojen lisäksi muillakin osa-alueilla hiljalleen helpottaa ja muistan elää vähän enemmän.

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

Kommentit (1)
  1. Hienosti kuvat tuota haikeuden, odottamisen, tyhjyydenkin tunnetta <3
    Me käytiin kirsikkapuistossa äitienpäivänä koko perheen kanssa, ja silloin oli vielä kaunista, mutta osa kukista jo tippunut. Harmiteltiinkin, että varsinainen juhla oli suunniteltu vasta seuraavalle viikonlopulle, eli hieman liian myöhään… Täällä kuvia sieltä retkestämme: https://www.lily.fi/blogit/kotona-kaupungissa/menimme-koko-perhe-yhdessa-roihuvuoren-kirsikkapuistoon/

    Mukavaa viikkoa ja kiitos postauksesta!
    Ida
    kotona kaupungissa blogista

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *