Raskausviikot 6-9 – Varhaisultra ja tyyntä ennen myrskyä

No niin, nyt teitä on varoitettu, että niitä vauvajuttuja pesee 😀 On siis hyvä hetki julkaista raskausviikko-postaussarjan kolmas osa – eli mitä kaikkea tapahtuikaan raskausviikoilla 6-9.

Otsikoin tän postauksen vähän harhaanjohtavasti, koska tyyntä kyseiset viikot ei olleet nähneetkään! Fyysisesti olo oli ihan jees (siitä alempana lisää), mutta henkinen puoli huusi hoosiannaa. Jännitin koko ajan keskenmenoa, tai sitä etten oikeesti oikeesti ookaan raskaana vaan kyseessä on kemiallinen, kohdunulkoinen tai jokin muu vastaava tilanne. Google sauhusi, meditaatiosovellus pauhasi, kävin kävelyillä ja yritin rauhoittaa itseäni vaihtelevalla menestyksellä. Ei ollut todellakaan raskaana oleva olo, lähinnä tunsin olevani huijari. Päivät matelivat.

Raskausviikolla kuusi teinkin jotain aika radikaalia ja ennalta arvaamatonta: kerroin töissä pomolleni ja läheiselle työkaverille olevani, ainakin jollakin tasolla, raskaana. Tiesin toki, että yleensä homma paljastetaan vasta raskausviikon 12 paikkeilla hyvin menneen nt-ultran jälkeen, mutten voinut käsittää miten kukaan säilyy moisen salaisuuden kanssa järjissään niin monta viikkoa. Päätin siispä että syteen tai saveen, tahdon näiden kahden ihmisen tietävän missä mennään. Suurin syy paljastukselle oli itse asiassa kaamea keskenmenon tms. pelkoni – en tahtonut tuon kauhuskenaarion mahdollisesti koittaessa joutua keksimään valkoisia valheita, vaan koin helpottavana ajatuksena että voisin lähettää pomolle lyhyen tekstarin nyt kävi näin, oon p*skana, en tiedä milloin jaksan tulla töihin. Kun töissä tiedettiin, oli mulla yksi asia vähemmän stressattavaa sekä pari arkipäivien tukihenkilöä joille puhua – ja se oli ihanaa.

Mua ei näidenkään viikkojen aikana pahoinvointi juurikaan vaivannut, mutta aavistuksen verran etova olo nosti päätään. Kilpirauhaslääkkeiden ottaminen veden kanssa tyhjään vatsaan aamuisin sai aikaan etovan olon viideksi minuutiksi ja oli yksi yksittäinen kerta, kun teki mieli huuto-oksentaa. Raskausviikolla seitsemän olin nimittäin työn puolesta eräällä kurssilla, jossa teimme asennustöitä kattorakenteisiin (älkää edes kysykö, mun tanskalaiset duunipaikat on toinen toistaan oudompia) ja yhdessä vaiheessa jouduin samaan pienryhmään todella mukavan miehen kanssa, joka valitettavasti oli vetänyt raksapäiväksi ylleen hupparin siltä vaatekaapin alimmaiselta hyllyltä, jossa säilytetään tunkkaisia, homeisia vaatteita, joiden tajuaa haisevan kuolemalta vasta kun se on aivan liian myöhäistä. Tilanne pysyi jokseenkin hallinnassa kunnes tekemämme asennuksen myöhemmässä vaiheessa meidän piti käyttää jättimäistä muovilakanaa – ei enää mitään muistikuvaa miksi – ja mennä yhdessä sen alle. Minä, hän, kolmas ryhmäläinen, homeinen haisuhuppari, alkusyksyn lämmin iltapäivä, tuntikausien fyysisestä työstä hikiset ihmisvartalot, paksun tiiviin muovin alla puolentoista neliömetrin alueella kädet ilmassa pitelemässä muovia paikoillaan. Muovilakanaan jäi sellainen ihmisen kokoinen törröttävä aukko kohtaan, jonka läpi juoksin vessaan kakomaan.

Raskausviikolla kahdeksan menimme varhaisultraan. Mulle se oli ihan no-braineri, en ikinä ois selvinnyt täyspäisenä liki olemattomine oireineni ja kroonisine epäuskoineni viikon 12 ultraan saakka. Tahdoin tietää onko mahassa joku, oikeasti. Olin ennen ultraa aivan kauhuissani, en muista kokeneeni vastaavaa jännitystä koskaan (little did I know…). Tärisin valtoimenaan kun lääkäri aloitti ultraamisen, korvissa humisi, itketti, tunteita joka tuutista. Muistan tilanteesta kaiken huoneen tuoksua, valoa ja värejä myöten, mutten toisaalta yhtään mitään. Loputtoman pitkältä tuntuneiden sekuntien jälkeen lääkäri lausui ne sanat jotka eniten maailmassa halusin kuulla: do you see that, there it is, a little heart beating. Tilanteen muistelu ja siitä kirjoittaminenkin saa silmät vuotamaan. Siellä hän oli, aivan totisinta totta, meidän yhteinen, pieneltä pavulta näyttävä alle puolitoista senttiä pitkä beben alku.

Kuten sanottu, rv 6-9 jatkuivat ilman sen radikaalimpia raskausoireita, mutta vähän enemmän jo tapahtuu:

  • Alavatsassa alkaa joitakin kertoja päivässä tuntua epämääräisiä, todella ikäviä juilivia pistoja. Pistot on melko kovia, kestää muutaman sekunnin kerrallaan ja ovat aika pelottavia. Jos niitä jotenkin pitäisi osata kuvailla, niin ehkä suonenveto olisi lähimpänä.
  • Kaamea jano vyöryy ylleni! Juon hurjia määriä pitkin päivää.
  • Väsymys hivuttautuu hiljalleen päälle. Raskausviikolla 6 huomaan tavallista kovemman väsymyksen ensi kertaa ja raskausviikkoon 9 mennessä se on muuttunut jo lähes invalidisoivaksi. Ristin tuntemuksen lyijyviitaksi, koska siltä se tuntuu, kuin raahaisin alati harteillani luhistavan painavaa viittaa, joka tekee kaikesta pirun raskasta. En jaksa enää pyöräillä juna-asemalta toimistolle, enkä tehdä iltaisin töiden jälkeen yhtään mitään. (Onpa muuten kätevää, että pomo ja työkaveri tietää raskaudestani, eikä tartte selitellä miksi oon täysin useless myös töissä.)
  • Raskausviikolla 9 myös selviää, että hemoglobiinini kolkuttelee jo anemian rajalla. Rautatablettien avulla lyijyviitta kevenee ehkä hieman.
  • Lievä etominen alkaa satunnaisesti vaivata ja odotan koko ajan milloin pahoinvointi kunnolla alkaa. Ei se ala. Mainittava pahoinvointi rajoittuu ainoastaan siihen yhteen tunkkainen huppari ja muovilakana -episodiin sekä yhteen ällöön lauantaihin Vesterbrossa, jolloin kehitän pysyvän kuvotuksen pressopannukahviin. Mutta en siis oksentanut kertaakaan, en lähellekään. Alan tietenkin googlata, onko puuttuva pahoinvointi yhtä kuin raskauden huono ennuste, ja lietsoudun paniikkiin! Jos siis SINÄ löydät tähän postaukseen Googlen kautta kun oot huolissasi olemattomasta raskauspahoinvoinnista niin luota muhun: älä googlaa enempää, on täysin ookoo ettei okseta.
  • Huimaus ja näön sumeneminen noustessa jatkuvat, välillä enemmän, välillä vähemmän.

Näillä viikoilla huolehtivainen poikkikseni myös ilmoittaa, että raskaussovelluksen mukaan mun rinnat ovat kasvaneet niin paljon, että tarvitsen uudet rintsikat ja muistuttaa ostamaan sellaiset. Ei ne mitään kasvaneet ole!  Saan siitäkin hädän aikaiseksi ja painelen vaivihkaa tissejäni pitkin päivää odottaen, että ne alkaisi kunnolla aristaa tai kasvaa ja vakuuttaisivat mulle kaiken olevan kunnossa. Voin vaan kuvitella, miten normaalilta oon esimerkiksi sillä muovilakanakurssilla näyttänyt, tyystin uupuneena, jatkuvasti vesipulloon kiinnittyneenä, rintojani muka huomaamattomasti litistellen, tasapainon kanssa kamppaillen, ajatukset jossain ihan muualla. Ei mikään ihme, että yksi kurssilaisista, sellainen skarppi parikybäinen jäbä jota ei lyijyviitat paljoa vaivaa, kysyi tanskalaiseen tyyliin lounaspöydässä oonko raskaana 😀 No en tietty, wooot. (Pitääkin laittaa sille Linkkarissa viestiä, että olinpa sittenkin.)

Vaikka tapahtuma-aikaan nämäkin viikot olivat henkisesti sekä fyysisesti aika raskaita ja turhia huolia oli liikaa, huomaan näin jälkikäteen miettiväni viikkoja lähinnä huumorilla ja lämmöllä. Aika tosiaan tekee hyvää. Vaikkei siltä syksyllä tuntunut, ehdin kuin ehdinkin kokea muutamia suht normaaleita raskausviikkoja ennen kuin se todella hirveä ajanjakso alkoi. Mutta siitä lisää ensi kerralla…

Lue postaussarjan aiemmat osat täällä:

Raskausoireet ennen plussaa

Raskausviikko 5 – Vihdoinkin plussa!

Facebook | Bloglovin | Instagram

Kommentit (2)
  1. Heippa ja kiitos ihanasta blogistasi. Olen vieraillut täällä satunnaisesti, mutta nyt jäin vauvajuttujen myötä vakkarilukijaksi. <3 Itselläni on jo parivuotias tyttönen, mutta nyt uuden raskauden aivan alussa kaikki kirjoittamasi tunteet ja pelot onkin pulpahtaneet takaisin. Eikä ole yhtään helpompaa kuin viime kerralla… Jos yhtään olet neulojaihmisiä, suosittelen loppuraskauteen Niina Laitisen Villasukkien vuosi -kirjaa. Sillä pelastui lasketun ajan yli menneet kaksi viikkoa, kun ei enää kertakaikkiaan pystynyt keskittymään mihinkään. Siinä valmistui sairaalasukkia, mustikanpoimintasukkia ja äitienpäivälahjasukkia… 🙂

    1. Kiitos kommentista, ihana kuulla että lueskelet!

      Paljon onnea ja tsemppiä uuteen raskauteen ❤️ Voi harmi, että pelot piinaa toisellakin rundilla 🙁 Kaikki menee varmasti hienosti, mutta ymmärrän oikein hyvin mitä käyt läpi. Toivottavasti seuraavat viikot vilahtaa nopeesti ohi ja pääset vähän huokaisemaan.

      Ja hei kiitti neulontavinkistä! Se on valitettavasti mun inhokkipuuhaa maailmassa 😂 Mutta tuosta inspiroituneena voisin koittaa miettiä jotain vähän vastaavaa tekemistä, joka ei saa mua haluamaan tuikkimaan itseäni puikoilla hengiltä 😆

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *