Pienehkö valitusvirsi – eli viime viikkojen kuulumiset
Koska edellisestä postauksesta on vierähtänyt jo muutama viikko (mihin tämä aika menee?!?), niin ajattelin kertoa ihan vaan sekalaisia kuulumisia. Tästä tulee normista poiketen aikamoinen valitusvirsi, sori! Viime viikot ovat nimittäin olleet sanalla sanoen pöörseestä.
Koettelemukseni alkoi siitä, kun muutuin lokakuun alkupuolella omituisella tapaa syvästi väsyneeksi. Kelailin kyseessä olevan kenties raudanpuutteen, tai että alan viimein tyystin väsähtää vauvan öiseen meuhkaamiseen. Mysteeri yllättäen selvisikin kun kävin kuukausittaisessa kilpirauhasverikokeessa; TSH-arvoni oli hypännyt normitasolta jäätävään lukuun 33 (luku on tässä ihan vaan jos joku samassa veneessä oleva kaipailee vertauskohtaa, mutten nyt jaksa avata sitä sen enempää). Kilppariarvoni ovat pysyneet stabiileina raskaaksi tulosta saakka ja olin jo toiveikkaana kelannut kilpirauhassairauteni olevan kurissa, joten tilan äkillinen paheneminen fyysisen uupumuksen lisäksi masensi ja säikäyttikin. Lääkitystäni säädettiin ylöspäin ja väsy onneksi väistyi nopeasti.
Just kun ehdin toipua pahimmasta kilpparikoomasta ja -ahdistuksesta, iski eeppinen migreeni – tietysti viikonloppuna kun ois ollut kaikkia kivoja suunnitelmia, jotka sitten piti perua. Ajauduin taas itsesäälin kynsiin. Miksi aina minä, mitä pahaa olen universumille tehnyt, mistä minua rankaistaan. Mulla on aiemmin toiminut sumatriptaani migreenin hoidossa ihan hyvin, mutten nyt oo saanut sitä aikoihin käyttää koska eka yritin tulla raskaaksi sata vuotta, sitten olin raskaana, sitten imetin ja imetän yhä. Soitin kuitenkin tämän viimeisen kohtauksen jälkeen lääkärilleni, joka onneksi antoi luvan jatkaa sumatriptaanin käyttöä tarvittaessa. Jee, ehkä ensi kerralla saan tuskiini apua ekaa kertaa vuosikausiin.
Kilpirauhasarvot paranemaan päin, migreeni toivottavasti hallinnassa, ehkä nyt koittaa auvon ajat.
No sitten sain puskista ihan helvetillisen flunssan. Mulla ei oo ollut pahaa flunssaa 2,5 vuoteen, joten oli tosi tylsää että basilli päätti iskeä tähän samaan syssyyn. Oli niin kamala olo, etten saanut moneen yöhön nukuttua ja ajattelin etten ainakaan tätä väsyneempi voi enää olla. Kyllä muuten voin! Flunssa nimittäin tarttui vauvaraukkaamme, eikä hänkään nukkunut pariin yöhön kunnolla. Mä olin vielä jäätävässä taudissa (joskin onneksi jo vähän paremmassa kondiksessa) ja vauva kitisi nuhaisena tissin perään kaiket yöt. Tilanteen kamaluutta lisäsi se, että podin riipivää syyllisyyttä kun olen viattomalle pienelle lapsukaiselle tällaisen taudin mennyt tartuttamaan. Me kuitenkin lopulta selvittiin – ja onneksi vauvan flunssa oli lievä ja lyhyt.
Tanskan koronatilanteen myös todettiin pahentuneen niin kovin, että päälle napsahti erinäisiä uusia rajoituksia. Lähes joka paikkaan ulottuvan maskipakon kanssa pystyn toki elämään, mutta lähinnä mua itsekkäästi huolestutti vauvaharrastustemme kohtalo. Mulla on aina ollut paljon ihania kamuja kenen kanssa hengata, mutta nyt yhtäkkiä asun kaupungissa josta en tunne käytännössä ketään ja päivät ovat oikeesti aika yksinäisiä (tilannetta kärjistää se, etten koronasta johtuen uskalla ravata Köpiksessä sekä tietty se, jos joudun perumaan vähäisetkin menot pirun migreenien ja flussien takia).
Se, että päästään muutaman kerran viikossa päiväsaikaan puuhastelemaan kivoja juttuja muiden äitien ja vauvojen pariin kodin ulkopuolelle on mielenterveydelleni mittaamattoman tärkeää. Ajatus siitä, että se kaikki mahdollisesti perutaan ja joudun olemaan ikuisesti ypöyksin (tai no vauvan kanssa kaksin, mutta tiedätte mitä tarkoitan) ahdisti mua syvästi. Onneksi lasten harrastukset saavat tällä haavaa jatkua normaalisti, eli ainakaan vielä ei tarvitse erakoitua.
Vielä bonushaasteena listattakoon sellainen, että muutenkin vaihtelevalla menestyksellä koisiva bebe päätti vaihtaa jo valmiiksi lyhyet 45 minuutin standardimittaiset päiväunensa max. kolmeen puolen tunnin päikkäripätkään. Eli mulla ei oo ollut muutamaan viikkoon minkään valtakunnan mahista tehdä yhtään mitään omaa päivisin, kuten vaikka raapustaa blogipostauksia tai edes katsoa kokonaista hömppäjaksoa Netflixista rauhassa. Tietäjät tietää – eli ainakin muut mammalomalaiset :D – että ikioma aika on tosi tärkeää jaksamiselle ja yleiselle fiilikselle. Me nyt yritetään petrata vauvan unikoulun ja päivärutiinien kanssa, ja mikäli tilanne ei about viikossa ala parantua niin sitten kyllä viimein palkataan joku uniekspertti auttamaan meidät tästä suosta.
Onneksi valitusvirrelläni on kuitenkin ihan onnellinen loppu.
Parannuin flunssasta, vedän kaksin käsin vitamiineja ja iloitsen siitä, että meillä on vauvelin kanssa pari viikoittaista harrastusta. Bebekin on taas ottanut muutamaan kertaan pidemmät päiväunet, luojan kiitos.
Kuten aina haastavamman vaiheen tai sairastamisen jälkeen, on mulla nyt megakiitollinen olo. Tavallinen elämä ilman suurempia huolia tai probleemia on kyllä ihan parasta. Sormet ristiin, että koronasta ja muusta huolimatta talvi voisi jatkua just sellaisena – mahdollisimman kivana ja normaalina.
Mitäs sinne ruudun toiselle puolelle kuuluu? <3
P.S. Perfektionistisydämeni vuotaa verta, koska postauksen kuvat on ihan eri kokoisia ja muutenkin vinksallaan :D Mutta mä en jaksa nyt säätää niiden kanssa, ain’t no one got time for that! Jos äitiys on jotakin puolessa vuodessa opettanut niin sen, että täydelliseen järjestykseen pyrkiminen on toivoton taistelu muutenkin.
—