Ekalle vaunulenkille kaksin – nevö forget!
Luulin, että synnytys olisi elämäni rankin kokemus, mutta se oli ennen kun päätin yksin lähteä kolmiviikkoisen vauvan kanssa vaunulenkille. Ennen vaunulenkkiä olin 95 % varma, etten julkaisisi blogissa postausta siitä – se ei vaan etukäteen ajateltuna tuntunut yhtään mun jutulta. Lenkin jälkeen mieli kuitenkin muuttui, koska mulla on ollut jotenkin tosi suuri tarve käydä kokemusta toistuvasti läpi omassa päässäni sekä kavereiden ja poikaystävän kanssa, ja toivon että sen auki kirjoittaminen tuo mulle sielunrauhan. Postaus nojaa synnytyskertomukseeni, koska käytännössä homma oli samaa kaliiperia.
Kertomus ei ole hurjimmasta päästä eikä toisaalta ruusuinenkaan, mutta tarjoaa kenties lohdullisen näkökulman ensimmäiseen vaunulenkkiin ja siihen, että vaikka lenkille lähtö tuntuu juoksuhiekassa uiskentelulta, voi ovesta silti päästä ulos. Pienenä spoilerina tähän alkuun kerrottakoon, että päätin lähteä kahdestaan vauvan kanssa ulkoilemaan keskiviikkoaamuna klo 9 aikaan poikaystäväni ollessa toisaalla hoitamassa asioita ja pääsin lopulta lähtemään klo 11.38. Tehotonta toimintaa siispä, vaikka äkillisesti tehdyn lenkillelähtöpäätöksen aikaan olinkin täynnä itsevarmuutta.
Mutta aloitetaanpas…
Keskiviikko klo 9.05
Olen noussut uuteen päivään täynnä tarmoa ja toivoa. Poikaystävä on häippässyt asioilleen ennen kun me vauvan kanssa herättiin ja tuntuu vahvasti, että tänään on hyvä päivä pakata edellisenä päivänä kolme viikkoa täyttänyt bebe vaunuihin ja kävellä läheiseen pieneen keskustaan. Ostaa sieltä ehkä jopa erikoiskahvi ja postata someen kuva hashtageilla #mamalyfe ja #nailingit. Ilmassa maistuu voiton tuntu.
Syötän vauvan sängyssä ja kerron hänelle, että kohta mennään.
Keskiviikko klo 9.39
En ole vieläkään selvinnyt sängystä ylös, koska imetyksessä kestää ja meitä molempia laiskottaa. Ollaan lisäksi mielestäni äärimmäisen söpöjä tänään, joten on pakko kuvata video jossa höpötetään kameralle ja lähettää se poikaystävälle. Videon saatteeksi kirjoitan: lähdetään kävelylle ja kauppaan noin tunnin päästä, love you.
Keskiviikko klo 10.21
Oon päässyt alakertaan saakka, vaihtanut vauvan vaipan, pukenut hänelle päivävaatteet päälle ja istuttanut hänet sitteriin ruokapöydälle. Edessäni on kahvikuppi ja edellisen päivän Köpis-reissulta ostamani leivonnainen. Tunnen euforiaa, tältä tuntuu olla äiti jolla on pakka hallussa ja joka elää aktiivista, hyvää elämää kotonaan ja sen ulkopuolella.
Beben söpöys näyttää lisääntyneen aamusta, mutten kehtaa postata taas yhtä vauvakuvaa someen koska järkeilen, että vaunulenkiltä tulee kuitenkin spämmättyä. Kavereillekaan en viitsi mitään lähettää, koska en tiedä mitään kiusallisempaa kuin puhelimeen pyytämättä pamahtavat vauvakuvat joihin on pakko vastata ”awww <3”, vaikka mikään sisällä ei oikeasti liikahtaisi.
Lähetän poikaystävälle kuvan, jossa pitelen leivosta sitterissä istuskelevan beben edessä.
Keskiviikko klo 10.34
Vauva alkaa ääntelemään levottomasti. Ehdin pukea itselleni paidan, mutten housuja, ennen kuin huuto alkaa. Ei kai sillä nälkäkään taas voi olla, joten yritän rauhoitella ja viihdyttää häntä muilla keinoin. Hei ei mitään hätää, me lähdetään ihan tuossa vartin päästä vaunulenkille ja raikkaassa ilmassa sä rahoitut.
Keskiviikko klo 10.38
Imetän vauvaa ilman housuja.
Keskiviikko klo 10.50
Vauva on rauhoittunut rinnalla ja lopulta nukahtaa. Mulla on imetyssession aikana ollut oiva mahis hioa pelisuunnitelmaa ja päätän siirtää beben suoraan nukkumaan vaunujen irrotettavaan kantokoppaan. Siitä se on sitten helppo siirtää vaunuihin silleen ettei se herää. I’ve got this. Vaunulenkki, täältä tullaan.
Keskiviikko klo 10.56
Siirrän nukkuvan beben koppaan itseeni tyytyväisenä ja puen housut. Selätin tyynesti vastaan tulleet pari pientä mutkaa ja nyt näyttää hienolta. Kenenkään ei tarvitse tietää, että Vuoden Mutsilta on mennyt pari tuntia päästä sängystä tähän pisteeseen.
Keskiviikko klo 10.57
Kun harjaan kylppärissä hampaita, alkaa kantokopasta kuulua uhkaavaa kitinää. Vauvani on herännyt, ja mitä ilmeisimmin väärällä jalalla.
Keskiviikko klo 10.59
Alan muuttua kärsimättömäksi. Mun pitäis olla jo ulkona nauttimassa päivästä ja yolottamassa menemään, poikaystäväkin tulee takaisin himaan hetkenä minä hyvänsä. Vauva itkee ja hänen äänessään on syyttävä kaiku. Ratkaisen tilanteen mykistysnappulaksi ristityn tissini avulla, enää en jaksa yrittää olla luova.
Vauva on selvästi väsynyt, ja simahtaa taas melkein saman tien kun pääsee rinnalle. Hitto vie, jos kerta oot noin poikki niin nuku siellä kopassa äläkä diivaile! Sisuunnun odotteluun ja nostan vauvan melkein heti takaisin koppaan. Bebe vaikuttaa nyt suht taintuneelta, joten puen hänelle äkkiä hatun ja tumput.
Aistin jo raikkaan ilman ja vapauden, nyt ollaan melkein maalissa.
Keskiviikko klo 11.10
Laitan salamannopeasti kamani kasaan, kengät jalkaan ja vaunut pihaan lähtövalmiiksi. Vauva nukkuu yhä, jes!
Lähetän poikaystävälle kuvan kopassaan nukkuvasta vauvasta tekstillä LOL muistatko kun puolitoista tuntia sitten luulin lähteväni tunnin päästä lenkille. Nyt vaikuttaa jo lupaavalta.
Keskiviikko klo 11.19
Ei voi olla todellista. Arvaatteko mitä kopasta kuuluu? No niinpä, vinkunaa. Ininä muuttuu pian väsyneeksi kiukkuitkuksi, jota en saa hyssyteltyä hiljaiseksi.
Nostan kärttyisen näköisen vauvan syliini ja tungen sille tutin suuhun. Rakastan lastani ja mielestäni hän on maailman kaunein olento, mutta aamunpehmeän keijukaisen sijaan hän alkaa näyttää punakalta puutarhatontulta. Tästä näystä ei tosiaankaan tee mieli kuvata boomerangia Instaan, mutta onneksi lapsella on isä jonka velvollisuus on vastaanottaa niin paljon vauvamatskua kun jaksan pommittaa.
Lähetän poikaystävälle kuvan sylissäni makaavasta ryytyneestä pinkkipipoisesta lapsestaan saatesanoilla taking severe steps back. Saakohan näin sanoa, mutta olen nähnyt vastaavia habituksia Itä-Helsingin ostareilla.
Keskiviikko klo 11.35
Väsymys alkaa ottamaan voiton kärttypetteristäni ja saan hänet jälleen tungettua kantokoppaan.
Keskiviikko klo 11.38
Vaunulenkille lähdön tarve muuttuu niin suureksi, ettei sille lähtöä enää voi estää. Oon tässä vaiheessa ollut tilanteen vietävänä kuin myrskytuulen riepottelema avuton leija konsanaan, tuntuu hienolta vihdoin kokea maagista voimaa.
Vauva saa peiton ylleen ja minä takin niskaan. Alan kantamaan koppaa kohti eteistä, tutin takaa kuuluu enää vain vaimeaa valitusta.
Viimeinen loputon ponnistus ja jotain todella kummallista, muttei erityisen kivuliasta, tapahtuu. Olemme pihalla. Hän voi hyvin, hän on vihdoin kopassaan vaunuissa. Etsin puhelimesta poikaystäväni yhteystiedot ja lähetän hänelle aamun viimeisen kuvan, sellaisen jossa näytän peukkua etualalla ja vauvan päälaki pilkistää peitteiden alta vaunuista. Vihdoinkin <3
On hassua, miten sillä samalla sekunnilla kun alan kärrätä vauvaa vaunuissa kohti meidän porttia, loppuu kitinä ja muut vitsaukset. Selviän omasta pihasta jalkakäytävälle kovin vähin vaurioin, ja esimerkiksi etukäteen jänskäilemäni portin avoinna pito vaunuja samalla työntäessä sujuu ihan hyvin. Katson arasti olemustani puhelimen etukamerasta ja aion napsaista storyn Instaan, mutta näytän valitettavasti saimaannorpalta.
Vaikka kokemus oli kivulias, jäi vauvan kanssa ekalle vaunulenkille kaksistaan lähdöstä pääosin hyvät muistot, eikä ainakaan mitään traumoja. Seuraavalla kertaa antaisin vauvan ehkä itkeä vähän pidempään jotta saisin itelleni myös housut jalkaan – mutta sitten toisaalta, ei sitä pientä puutarhatonttua kovin montaa sekuntia kestä katsoa huutamassa.
Päällimmäisenä tunteena jäi käteen ylpeys itsestä, siitä miten hienosti jaksoin kestää koitoksen ja toipua vaunulenkille lähdöstä. Ja tietysti kiitollisuus siitä, että selvisimme molemmat. Voin tän kokemuksen perusteella ainakin suositella yrittämään vaunulenkkiä, mutta ymmärrän kyllä mikäli tahdot odottaa lapsen olevan 5-vuotias tai kun sulla on toinen aikuinen auttamassa.
Sen pituinen se.
P.S. Ennen kun joku ehdottaa esimerkiksi kantoliinaa tai -reppua, niin kerrottakoon että testattu on ja voi juma mikä huuto siitäkin seuraa.
—