Ekat kuukaudet rannikolla

Kylläpä keveni kummasti olo, kun sain tultua kaapista meidän pienen suuren salaisuuden kanssa. Oon jotenkin niin yltiörehellinen tyyppi, että on ollut hankala esittää yhtä kun mielessä on pyörinyt toista. Helpompi vaan olla hiljaa 😀 Vaikka vieläkin vähän vapisuttaa ajatus siitä että nyt yhtäkkiä kaikki tietää, oon kuitenkin lähinnä vaan huojentunut. Tuntuu ainakin toistaiseksi siltä, että on tosiaan helpompi puhua kaikesta muustakin, kun taustalla ei kummittele kertomaton. Ihanaa! Voisipa tästä alkaa muutenkin paremman ja energisemmän olon kuukaudet, ois oikein jees.

Oon teille vaikka miten monta postausta velkaa, joten aloitetaanpa ihan perusjutuista. Ekat pari kuukautta rannikolla, miten on huiskinut?

Sattuneista syistä muutto, remppa ja taloksi asettautuminen sujuivat hyvin eri tavalla kuin olin kuvitellut tai suunnitellut. Sen sijaan, että oisin viuhtonut menemään kodin hengettärenä, viettänyt aikaa ulkona, valokuvannut uutta kotia, kokkaillut ja nauttinut uudesta elämästäni, vietin aikaa sohvalla ja sängyssä. Niiden piinaavien viikkojen ajan, kun odotettiin kromosomitestin tuloksia, katselin lähinnä tosi-tv:tä ja yritin pitää itseni kasassa hammasta purren. Kun saatiin viimein sairaalasta se paras mahdollinen puhelu, kuvittelin ponnahtavani feenikslinnun lailla muottiini ja saavani taikaiskusta iloni sekä energiani takaisin, mutta jouduinkin jäämään saikulle. Pelko ja järkytys purkautuivat helpotuksen koittaessa ja mä vaan nukuin ja itkin. Saikku auttoi henkiseen olotilaan ja luulin hetkeni viimeinkin koittaneen, mutta sitten alkoi yliärsyttävä keskiraskauden pahoinvointi (mitä hittoa se sellainen edes on, en oo ikinä ennen kuullutkaan?!) enkä saanut viikkokausiin yhtään mitään tehtyä kun aina vaan heikotti tai oksetti (tää setti muuten jatkuu yhä, mutta on toivottavasti paranemaan päin).

Hiljalleen, hyvin hiljalleen, elämä on kuitenkin alkanut voittaa. Näiden parin kirjaimellisesti sekä kuvainnollisesti synkän kuukauden aikana oon kuvaillut nykyistä elämäämme ja keskeneräistä kotiamme kavereille näin: kaamosaikaan tää on vähän kuin kaksikerroksinen, kolkko asunto ihan hemmetin kaukana kaikesta. Täällä me vaan istutaan. 

Oon toki muistanut, että alue on valoisaan aikaan tosi kiva ja meidän piha ihana, mutta en mä sitä rehellisesti sanottuna oo muistanut muistanut. En sentään oo katunut muuttopäätöstämme, kelaillut vaan että jaahas, tätä tää nyt sitten on.

Mutta ai että! Sitten tuli tän vuoden ensimmäinen, maaginen päivä ja raahattiin jäykistyneet ruhomme pitkälle kävelylle rantaa pitkin.

Tuuli juuri sopivasti, sen verran että ihminen tietää olevansa elossa. Oli kirkasta, mutta suomalaiseen sieluun sopivalla tavalla vähän synkkää. Tanskalaista, kaunista, hiljaista. Tuoksui mereltä. Muita kävelijöitä tuli silloin tällöin laiskasti vastaan, ne hymyili meidän kohdalla kohteliaasti ja meni menojaan. Villit, mutaiset koirat juoksi kilpaa aaltojen kanssa. Mä tepastelin omissa mietteissäni ja räpsin välillä kuvia, F etsi vesirajasta meripihkaa, saattoi kulua pitkiäkin aikoja ettei puhuttu toisillemme mitään – ehkei edes muistettu, että toinen on siinä.

Ajattelin, että ehkä kamala 2019 oli viimein riittämiin narskuttanut mua tylppien hampaidensa välissä ja puklannut mut takaisin päivänvaloon. Ja hei, muistin taas kirkkaasti kaikki ne syyt, miksi väenväkisin tahdoin muuttaa rannikolle, rauhaan ja lähelle merta. Ja sen, miksi rakastuin just tähän alueeseen puolitoista vuotta sitten. Pirun kaukana kaikesta, mutta tuollaisten päivien takia todellakin worth it.

Ekat kuukaudet rannikolla ei siis mennyt aivan putkeen, mutta onneksi meillä on aikaa. Pysähdyin ekaa kertaa tänä syksynä huokaamaan, että ollaanpa onnekkaita kun löydettiin kuin löydettiinkin meidän talo ja asutaan oikeesti täällä. Vaikkei elämä oo ihan yhtä ruusuista kuin sitä aina toivoo ja kuvittelee, niin unelmat voivat käydä toteen. Ja eeeeeehkäpä, pliis, muutaman vuoden sarjatulituksena jatkuneet koettelemukset voisivat olla hiljalleen taputeltu ja 2020 olisi sitä suuresti kaipaamaani seesteisyyden aikaa.

P.S. Iik, voitteko kuvitella miten kaunista täällä on pakko olla kun kevät tulee!

Facebook | Bloglovin | Instagram

Kommentit (8)
  1. Onnea tulevasta bebestä 🙂 ihana kuulla! Välillä itsekin pohdimme kaupunkiasumisen vaihtamista taloon, mutta huolettaa, miten jaksaa pitkät työmatkat kun arkipäivinä ei sitten paljon muuta ehtisi. Miten kauan teillä menee työmatkoihin ja miltä se on nyt alkuun tuntunut?

    1. Kiitos!! ❤️

      Taaperran tällä hetkellä tosi hitaasti julkisilla töihin, noin 45-55 min. suuntaansa. Pyörä-juna-pyörä-kombolla pääsisi noin 35 minsassa, mutta sitä en nyt oo jaksanut. Kun asuttiin keskustassa, olin myös ihan pehvassa töissä, eli viimeiset 2,5v ”tottunut” liki tunnin työmatkoihin 😃 Eihän tää pelkkää herkkua ole, mutta tulin siihen tulokseen että vaakakupissa painaa eniten meren läheisyys, kiva talo ja oma piha. Toisaalta täällä landella asuessa huomaa, että sellainen ärsyyntynyt kiireen tuntu on hellittänyt ja pidempääkin työmatkaa jaksaa paremmin kun sitä ei joudu taittamaan ruuhkassa muiden kiukkupettereiden seassa.

      Tulipa pitkä vastaus, mulla oli selvästi sanottavaa aiheeseen liittyen 😂

  2. Mun mielestä näyttää jo nyt niin uskomattoman kauniilta! Olette todella onnekkaita, rannikolla asuminen olisi yksi munkin haaveista. <3 Parempia vointeja, raskauspahoinvointi on jotain niin selittämättömän kamalaa…

    1. Uskon että tekin löydätte tavan pysyä lähellä merta 😊 Tai ehkä teette kuten mä, että otatte muutaman vuoden paussin sisämaassa ja sitten palaatte rannalle ❤️

      Ja kiitti tsempeistä, onhan tää aikamoista kamppailua vaikkei pahoinvointi pahimmasta päästä ookaan ollut.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *