30.8.2017 marjapilami

Eräs kesäviikonloppu Helsingissä osa 3/3

On aika taputella tämänkertainen Helsinki-saaga pakettiin. Linkit edellisiin osiin löytyy tämän postauksen lopusta.

Kun saavuttiin mun turistien kanssa lauantaina festarialueelle, tuntui edellisen yön melankolia kovin kaukaiselta. Juotiin viiniä muovimukeista, valitettiin vähän kuumuudesta, juoruiltiin niitä näitä ja laahustettiin ympäriinsä. Törmäsin muutamaan tuttuun ja yhteen ystävään, heitin läpyskää sekalaisen porukan kanssa ja olin varma, että illasta tulisi hyvä. Niin kuin tulikin, mutta – viikonlopun teeman mukaisesti – eri tavalla kuin osasin odottaa.

Koska just kun olin niin valmis siihen ja just oikeassa mielentilassa täydelliseen Flow-iltaan, vyöryivät tummanharmaat pilvet etelästä kohti meitä. Tiedän, että ne tulivat sieltä suunnasta, koska olin niin uutisista etukäteen lukenut ja katsottiin alkuillasta puhelimen kartasta, että missä se etelä mahtaakaan olla tästä katsottuna. Niin nopeasti, suorastaan pelottavalla tavalla, hikinen alkuilta vaihtui tummaksi paineeksi ja satoihin ympäriinsä poukkoileviin juhlijoihin.

Painauduttiin rakennuksen seinää vasten, minä vuotavassa oranssissa sadeviitassani ja Köpis-kaverit tietenkin mustissa, ja ihmeteltiin järjetöntä ukkosta. Just silloin se tunne taas iski, irrallisuus ja joukkoon kuulumattomuus. Vakaa fiilis siitä, että nää festarit ei tänä vuonna oo mun paikka, sellainen joka tekis mut onnelliseksi, ei enää sen jälkeen kun kaiken kauniiksi tekevä aurinko on kadonnut. Kun tulee pimeää ja epätarkkaa, mun pitää olla muualla.

Ja toisin kuin perjantaina, jolloin kärvistelin ulkopuolisessa olossani tuntikausia ja yritin pysyä menossa mukana, tiesin mä tällä kertaa minne mun pitää lähteä. Ja että aikaa ei voi enää hukata ollenkaan. Kun 45 minuuttia myöhemmin istuin litimärkänä vanhan tarhakaverini viereen erään kalliolaisen kuppilan sohvalle, tunsin sydänalassani asti, että päätös oli ainoa oikea. Otettiin sukat ja kengät vaivihkaa pois jaloista pöydän alla ja työnnettiin varpaat lämpimään mattoon, tilattiin talon valkkaria ja pizzaa, juteltiin vähän kaikesta ja ei oikeestaan juuri mistään. Niin kuin ystävien kanssa pitääkin.

Opin monia asioita noiden outojen päivien aikana, mutta ehkä tärkeimpänä sen, että just sellaiset viikonloput, kun kaikki suunnitelmat menee päin mäntyä ja festareilla sataa vettä sekä oksia, saattaa olla maailman onnellisimpia, kun ne jakaa oikean tyypin kanssa.

Ja mitä tulee muistoihin, joista tämän saagan edellisessä osassa puhuin:

Se yks kerta kun tuli ihan hirveä ukkonen ja mä hylkäsin Flown lauantaina puoli kasilta ja evakuoiduin Catin kanssa baariin, on just sellainen muisto joiden haalimisesta elämässä mielestäni on kyse.

Tuon kaliiperin frendejä ei oo helppo löytää (ja onhan tässä tehty tuttavuuttakin noin 30 vuotta), mutta tiedän nyt entistä tarkemmin mitä Köpiksestäkin etsin, mihin hommiin panostan. En kulisseihin enkä mukana roikkumisiin, vaan leppoisaan piehtarointiin niiden muutaman kanssa, jotka ymmärtää mun kesäistä melankoliaa ja satunnaista tarvetta häippäistä festareilta kesken kaiken. Vähän niin kuin ne teinit siellä puistikon reunustalla perjantaiyönä, jotain sen tyyppistä tavoittelen. Elämä on aika paljon muuttunut sitten teini-iän, mutta ystävyyden perusjutut ei.

Frendit, Stadin ja Köpiksen, ootte niin <3<3<3