Hassuja tanskalaisia tapoja
Tanskalaiset ihmiset ovat suomalaisten kaltaisia, eikä kulttuurieroja juuri huomaa. Ja sitten kuitenkin huomaa. Oon jopa yllättynyt siitä, miten erilaisia tanskalaiset ovat suomalaisiin verrattuna ja millaisia hassuja tapoja täkäläisillä on. Osan niistä oon itse jo ominut, kun taas osaa yritän välttää jatkossakin.
Tässä joitakin esimerkkejä.
Kaikki syödään veitsellä ja haarukalla.
Tää juontanee juurensa siitä, että tanskalainen kansallisherkku smørrebrød eli ihan vaan tuttujen kesken VOILEIPÄ syödään aterimilla. Niin ei sitä sitten tietenkään voi vaikkapa tavallista juustovoikkaria lounaspöydässä tai burritoa syödä käsin. Mua katsotaan välillä kuin barbaaria, kun vetelen työpaikan lounasravintolassa kinkkuleipäni ilman apuvälineitä.
Tanskalaiset on halailevaa kansaa. Myös töissä.
Meikäsuomalaisen painajainen on, kun joku kollega tai puolituttu jossain yllättävässä tilanteessa ryhtyykin halaukseen. Pahin oli yhden työkaverin (jota en ollut koskaan aiemmin halannut) yllättävä tervehdyshalaus koulutustilaisuudessa – en muuta ehtinyt kuin heittää käteni tyrannosaurusmaiseen kaareen rintani eteen ja ripustaa ne kollegan harteille. Vieläkin puistattaa häpeästä. Tai se kerta niin ikään töissä, kun olin uhmakkaasti jättänyt rintsikat kotiin ja miespuolinen duunikamu otti tiukkaan rutistushaliin.
Tanskalaiset puristaa allista.
Siis tää on ihan käsittämätön. Eka luulin, että on vaan yhden poikkiksen kaverin outo tapa puristaa mua allista silloin tällöin. Sellaisena pienenä hellyyden osoituksena, minihalauksena. Mutta sitten allipuristuksia alkoi ilmetä lisää, useiden ihmisten toimesta. Joko jossain kiertää ketjukirje sanoilla ”omg oottekste huomannut Marjan allit, käykää ite kokeilemassa” tai sitten tää on joku Tanska-juttu. Eikä siinä mitään, mutta allit on just se mun pahin ongelma-alue. Eiks porukka vois puristaa vaikka hauista?
Kaverit tuo kyläillessä kukkia.
Usein kyläilevät parhaat kaverit ei tietenkään joka kerta, mutta nekin joskus. Ja harvemmin visiteeraavilla tyypeillä on lähes aina kukkakimppu kainalossa, oli kyseessä sitten nopeat kahvittelut tai syömingit. Ehkä mun Suomi-piirit oli vähän erilaiset tai sitten me ei oikein olla kukittelukansaa. Mun aiemmassa elämässä kukkatuomiset on kuuluneet vain juhlapäiviin tai deittailuun. Toisin kuin allipuristelut, tämän tavan olen iloiten omaksunut itsekin.
Ei mitään kunnioitusta ambulansseille.
Jokainen suomalaisessa kaupungissa käppäillyt on nähnyt, miten autot pysähtyy välittömästi hälytysajoneuvon pillit kuullessaan ja on itsestäänselvää, että nyt tehdään tilaa ja unohdetaan oma napa. Täällä jengi kyllä hidastaa vauhtia, mutta aina on muutama sankari, jotka huristelee menemään ihan normaalisti. Ambulanssit saa välillä tosi raivokkaasti tööttäillä, että jengi suvaitsee pysähtyä tai siirtyä alta pois.
Tanskalaiset on roadrage-kansaa.
Tai itse asiassa köpisläiset. En mä paljon muualla täällä oo pyörinyt. Ei mikään ihme, että porukka makoilee niissä ambulansseissa, sen verran raivokkaasti autoilijat, pyöräilijät ja kävelijätkin pitää reviiristään huolta. Mulle on monta kertaa huudettu kurkku suorana pyöräkaistalla ja tahallaan tönittykin, vaikka oon kuinka pysytellyt oikeassa reunassa ja pyrkinyt signaloimaan olevani pelokas amatööri. Ja oon useasti nähnyt kahden auton eka tööttäilevän toisilleen, sitten pysähtyvän keskelle tietä ja kuskien tulevan kadulle raivoamaan.
Tutkimusten mukaan tanskalaiset ovat maailman onnellisimpia ihmisiä. Epäilen, että ne päästää kaikki höyryt pihalle matkalla töihin ja on muuten yhtä auringonpaistetta.
Tanskalaiset on huippuhyviä englannissa.
Mua jaksaa aina shokeerata, kuinka hyviä ihan kaikki tanskalaiset on englannissa. Ja aksentti on kevyt ja miellyttävä. Oon jutellut muun muassa 6-kymppisen pienellä paikkakunnalla asuvan taksiyrittäjän ja muistisairaan 70-vuotiaan mummelin kanssa ja molempien enkku oli parempaa kuin juuri kenenkään tapaamani yli 45-vuotiaan suomalaisen*. Tässä suhteessa meidän kansamme voisi siis nähtävästi vähän petrata. Oon aina ollut hyvä englannissa, mutta täällä saan jatkuvasti kuulla aksenttini olevan tosi suomalainen – argh.
*Toki tiedän, että sulavasti englantia puhuviakin löytyy paljon, sori yleistys.
Possu maistuu.
Kaikissa muodoissaan, aina ja joka aterialla. No ehkei ihan, mutta.
Smalltalkissa ollaan jossain Helsingin ja Tukholman välillä.
Mun kokemusten perusteella tukholmalaiset ovat pohjolan jenkkejä, joiden kanssa on vähän hankala päästä syvällisempään keskusteluyhteyteen tuttavuuden alussa. Kaikki on tosi jees, superystävällistä ja leveää hymyä. Suomalaiselta kun kysytään, mitä kuuluu, suomalainen kertoo mitä oikeasti kuuluu. Paremminkin on mennyt ja töissä ahdistaa ja oli kissan kuoleman vuosipäivä. Tanskalainen on jotain tältä väliltä. Tanskalaiset ovat melko avoimia smalltalkissaan, kunhan varoo menemästä kovin negatiiviseen suuntaan. Eikä ota syvälliseltäkään tuntuvia keskusteluja liian tosissaan (kuten minä tietysti suomalaisena oon monet kerrat ottanut ja sitten ihmetellyt, kun ei alettukaan bestiksiksi ja menty sille lounaalle, josta puhuttiin).
Hygge.
Nykyään tanskalainen hygge taitaa olla monille tuttu sana. Se tarkoittaa jotain lämminhenkistä, viihtyisää, kodikasta, ihanaa. Hyggeä voi olla vaikkapa sateinen syysilta kotisohvalla kynttilän valossa punaviinilasi kourassa tai kaakaohetki kavereiden kanssa kylmänä talvipäivänä. Kesälläkin hyggeä tiettävästi esiintyy, mutta silloin siitä ei niin paljoa puhuta. Kaikista parhaan määritelmän hyggelle kuulin pari viikkoa sitten norjalaiselta mimmiltä:
It’s when they pretend that it’s nice.
Onko teillä muilla hassuja kokemuksia tanskalaisten tai kenties ruotsalaisten tai norjalaisten erikoisista tavoista?
LUE MYÖS NÄMÄ:
10 syytä muuttaa Kööpenhaminaan
10 asiaa, joista on OK henkilökohtaisesti syyttää poikaystävää hänen maassaan
Millaista oli muuttaa pysyvästi ulkomaille?
—
Danes have loads of funny habits. And the best translation to hygge I have heard so far is this:
It’s when they pretend that it’s nice.
—
FOLLOW: Facebook – Bloglovin’ – Snapchat & Instagram @marjapilami