Helsinki 2/3: Tuttua mutta outoa
Kuten jo moneen kertaan mainittu, mun viimeisin Helsingin matka oli erikoinen. Ekaa kertaa ikinä olin siellä jotenkin ihan pihalla. Niin pihalla, että kokemuksista muodostui kolmiosainen postaussarja – jonka keskimmäinen osio tämä on.
Ei siinä vielä mitään, etten kokenut Stadia enää kodikseni ja olin vähän haikeana. Mutta että olin monta kertaa ihan turisti. Hämmennyin paikallisista tavoista enkä tunnistanut rafloja, joiden ohi kävelin (moni niistä näytti kylläkin superkivalta). En kuulunut porukoihin, eikä mulla ollut enää joka paikasta muistoja. Kaikki oli tuttua, mutta outoa.
Mun piti hotellille saapuessa ihan miettiä, voiko kraanavettä juoda. Mietin samaa joka kerta ulkomailla.
Aiemmin meidän entisen kämpän ohi kulkiessa oon halunnut kavuta sinne, meidän Helsingin kotiin. Jonkun toisen viherkasvi on näkynyt meidän ikkunassa. Tällä kertaa entinen koti tuntui ekaa kertaa vieraalta, oudon kaukaiselta jutulta. En voinut uskoa, että oon joskus asunut siellä.
Näin päivien aikana kaksi kertaa huutelevan rasistin. Apua, ei kai Helsingissä aina oo tollaista ollut? Ehkä samaa tapahtuu Tanskassa, mutten vaan huomaa sitä kun en oikein ymmärrä kieltä. Inhottavaa ja niin noloa se oli kuitenkin.
Selitin mun maailman parhaille kavereille viiden kuukauden jutut. Viiden kuukauden. Ja kuuntelin niiden stoorit lähes puolen vuoden ajalta. Aiemmin kauhisteltiin, jos edellisestä tapaamisesta oli päässyt vierähtämään kuukausi. Onneksi sentään mikään muu ei ollut muuttunut.
Asuin kolkossa hotellissa ja katoin ikkunasta harmaalle kadulle. Siellä spurgu syljeskeli tielle. Tuli koditon ja ahdistava olo.
En duunimatkalla muistanut, voiko junasta ostaa lipun. Jouduin kysymään joltain apua siinä laiturilla, ihan turistina. Puolustuksekseni lisättäköön, että oon Itä-Helsingistä, enkä oo tottunut juniin.
Eräässä hississä naiset näkivät mun lähestyvän ovea ulkopuolelta, toisen kanssa katseet jopa kohtasivat. Naisen ilme lasittui ja se alkoi ränkyttää nappulaa. Koittaa painaa mulle ovenavausnappia, nyt kun tuli toi katsekontaktikin, minä tuumin. Kun liiskauduin sulkeutuvien ovien väliin muistin missä maassa oon. Ei se mitään ovenavausnappia painellut, vaan omaa kerrostaan, etteivät joutuisi jakamaan hissiä tuntemattoman kanssa. Tänkin Suomi-etiketin olin jo mennyt unohtamaan.
Ja sen, ettei perästä tuleville pidetä kaupungilla ovea auki.
Älkää käsittäkö väärin. Helsinki on rakas ja nykyään jotenkin hellyyttävä paikka. Suomalaisten hyvät puolet peittoaa meidän jöröjukkamaisuuden mennen tullen. Uudessa kotimaassakin oon pitkälti hakeutunut suomalaiseen seuraan, koska me ymmärretään toisiamme, ollaan avoimia ja meihin voi luottaa. Mutta silti. Jokin on tosiaan muuttunut.
Kaipaan välillä Helsinkiä ja vanhaa elämää, mutta sitten en kuitenkaan. Enkä oo ees varma, ottaisiko Stadi mut vielä avosylin vastaan.
—
I kind of miss Helsinki but then again not.
—
FOLLOW NØRREBRO SUMMERS HERE: