Helsinki 3/3: Kun valitin neljä päivää
Sitähän me ollaan jo ruodittu, että viime Helsingin reissulla kaupunki ei enää tuntunut mun kodilta ja kaikki oli muutenkin ihan outoa. Oli yhtälössä vielä jotain muutakin kummallista.
Nimittäin minä.
Minä, joka en oikein enää tykännyt Stadista ja olin niin tyytyväinen elämääni Kööpenhaminassa. ”Köpis muuttaa mua hiljalleen jotenkin paremmaksi ja onnellisemmaksi ihmiseksi”, mun on kuultu ylevästi lausuvan. Ja siellä mä sitten olin, Helsingissä, ja valitin Köpiksestä sekä elämästäni neljä päivää putkeen.
Kyllähän me suomalaiset taidetaan olla negistelyyn taipuvaisia ja itse tunnustan parhaiden kavereiden kanssa hengailuun aina kuuluneen valitusta jostain. Jos ei muusta, niin miehistä vähintään on riittänyt juttua. Hauskaa, viihdyttävää, loppupeleissä hyväntahtoista läyhäämistä, terapeuttistakin. En siis koe valituksessa olevan kohtuullisissa määrin mitään pahaa. Tällä kertaa mun valitus oli kuitenkin jo ihan uudella tasolla. En ollut nähnyt bestiksiäni kuukausiin ja teemakseni muodostui avautua ihan kaikesta, mikä on ollut vähänkään pielessä viimeisen puolen vuoden aikana. Ja tarinaahan nähtävästi riitti.
Valitin, valitin, valitin. Tämä ei toimi ja tää meni pieleen. Nää jutut on ihan sairaan ärsyttäviä ja tästä olin niiiin raivona. Ja senkin kerran oikein kiehuin. Miten niitä patoumia olikin niin paljon kertynyt? Mistä se kaikki kumpusi? Piti näkemilleni tyypeille oikein tähdentää, että oon kyllä ihan onnellinen ja elämääni tyytyväinen. En halua vetää ketään turpaan tai heittäytyä ikkunasta asfalttiin, mutta nyt vaan jostain syystä valituttaa kaikki. Onneksi parhaiden kavereiden kanssa ei tartte sentään vetää mitään roolia ja saa olla just niin outo ja hämmentynyt kuin huvittaa.
Kun reissuni tuli päätökseen ja näpyttelin tuntojani lentokoneessa muistiin, tunsin huojennusta siitä, että oon palaamassa kotiin ja hämärä Helsingin matka ei tällä kertaa kestänyt pidempään. Pulppuavat patoumat alkoivat vaihtua tavalliseksi olotilaksi, hassut Stadi-tuntemukset blogiluonnoksiksi.
Viimeisen odottamattoman tunnekuohun rippeen koin Köpiksen kentällä, kun raivostuin kuullessani tanskankielisen kuulutuksen. Helvettiin tän kielen kanssa, mä en kestä! Jouduin ihan pysähtymään oman yllättävän reaktion takia. Naurahdin ääneen, julistin itseni tilapäiseen mielenhäiriöön ja ostin hodarin. Hyppäsin metroon, köröttelin kotiin ja aloin kirjottaa. Tunsin olon kevyemmäksi, kuin kuukausiin.
Ja kaipasin Stadin tyyppejä vakituisesti elämääni enemmän, kuin kertaakaan lähtöni jälkeen.
P.S. Jos jostain syystä et saanut murrosiästä tarpeeksesi, muuta ulkomaille.
—
In Helsinki I complained about my life 24/7. And that’s a bit strange since I really don’t have much to complain about.
—
FOLLOW NØRREBRO SUMMERS HERE: