Hyviä ja huonoja uutisia kasvirintamalta
Viherpeukaloni on aina ollut heiveröinen. Mun kasveilla on yleensä aika lyhyt ja traaginen elinkaari. Tuntuvat mokomat tarvitsevan ainakin valoa ja vettä, jota en oo kai ollut kovin hyvä niille riittävissä määrin tarjoamaan.
Sitten eräänä päivänä asetuttiin taloksi uuteen, valoisaan aikuisten asuntoomme. Samalla persoonani muuttui täysin ja laiskan huithapelin sijaan musta tuli tunnollinen huolehtijatyyppi. Sellainen joka kastelee kasvejaan säännöllisesti ja istuttaa ne omin hellin käsin kauniisiin ruukkuihin. Viikot ja kuukaudet vierivät ja lukuisat viherkaverini vaan eli ja eli, osa kasvoikin huomattavasti. Vain muutama hassu yksilö menehtyi tuntemattomista, tietenkin minusta riippumattomista, syistä.
Suurimpia ilon ja ylpeyden aiheitani oli muuan Ikeasta ostettu muratti, joka suorastaan säkenöi hoivassani ja kasvoi humisten. Ulkonäöltään se ylsi kolmen suosikkini joukkoon. Se oli upea.
Kunnes. Mitä tapahtui?
Jokin meni hirvittävällä tavalla vikaan. Hälytyskellot eivät ekojen vaivihkaa karisevien lehtien kohdalla vielä soineet, mutta siinä seitsemännenkymmenen kohdalla kyllä. Paskiainen meni ja kuoli.
Tai ainakin melkein kuoli, näkyyhän siinä vielä muutama vihertävä lehti olleen. Tässä kohtaa mä kuitenkin luovutin ja pistin tyypin pihalle, kun oli vielä ripaus ylpeyttä ja itsetuntoa jäljellä. Että kehtasikin menehtyä, luulin että meillä meni niin hyvin.
Hankin lauantain shoppailureissulla laastarikasvin, toivotaan sille parempaa menestystä. Tällainen on jo pidemmän aikaa ollutkin ostoslistalla. Kasveja on aina ihana ostaa! Toista murattiakin tekee mieli, sellaista joka ois vähän sitoutuneempi meidän yhteiseen prosessiin.
—
Some good and some bad news about my plants.
—
FOLLOW NØRREBRO SUMMERS HERE: