Kesän viimeinen päivä
Mulla on ollut viime aikoina vähän haikea olo. Mieleni valtaa välillä sellainen tietty suomalaismainen surumielisyys, jota tasaisen onnellinen tanskalainen mieheni ei tule koskaan ymmärtämään. On kai sille sanakin, melankolia.
Muistan vielä kuin eilisen tämän päivän, neljä vuorokautta ennen tyttäreni syntymää. Kävelin suuren mahani kanssa rantaa pitkin pienelle kaupalle, jätskikiskan taa, ohi kiiti pyörillä mimmejä kesäshortseissaan. Ilmassa oli odotuksen tuntu – odotin sekä kesää että vauvaa saapuvaksi hetkenä minä hyvänsä. Vuodenaika oli murtumassa seuraavan tieltä ja elämäni pysyvästi muuttumassa tavalla, jota en osannut edes kuvitella. Tuntui että edessä oleva kesä jatkuisi ikuisesti, ihan varmasti jatkuisi.
Muutama päivä sitten tänne meidän rannikolle saapui myrsky, se peitti kesäpäivän alleen mustalla pilvivaipalla. Talomme valoisat huoneet tummuivat, huomaatko rakas, sieltä saapuu syksy, kuiskasin vauvani korvaan. Sadepisarat hakkasivat armoa tuntematta yläkerran ikkunoihin ja me nukahdettiin vieretysten pellavalakanoiden alle. Kun herättiin, myrsky oli poissa ja lämmin ilma vyöryi sisään avaamistani ikkunoista. Kesä näytti vielä kerran kyntensä.
Seurasi kesän kenties kaunein päivä. Ilma oli lämmin mutta raikas, värit seepiansävyisen hellejakson jälkeen taas kirkkaat. Jotain uutta tuntui mahanpohjassa, välkkyi siinä vähän mystisessä hiljaisuudessa, joka myrskyn jälkeen usein laskeutuu. En tiedä, mutta jokin oli erilailla. Kuumuudesta ja näennäisestä kesäisyydestä huolimatta saattoi aistia syksyn olevan jo täällä, pinkin auringonnousun ja laineilla tanssivan auringon valeasussa. Oli kesän viimeinen päivä, tiesin sen.
Pari päivää myöhemmin grillattiin meidän pihalla. Aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja oli lämmin, mutta tuulessa tuntuva kirpeys ei jättänyt mitään arvailujen varaan. Just kun saatiin lautasemme tyhjäksi, auringon yhä paistaessa kasvoille, pirskahti iholle ekat sadepisarat. Kiedoin pörröisen viltin ympärilleni, peitin sillä sylissäni istuvan pienen punatukkaisen tytön lähes kokonaan. Mähän sanoin kulta, syksy se on, huomaatko nyt.
Poikaystävä huokasi ääneen, miten paljon tällaista säätä rakastaa. Aurinkoa, jonka poltetta jo leikkaa syystuuli ja muutama sadepisara. Tämä on mun lempisää, se sanoi. Ai jaa, mä en kestä tällaista yhtään, mulle tulee aina ihan ontto ja melankolinen olo, taas yksi kesä on ohitse, vastasin. Heh, sä ja sun vuodenajat ja dramaattiset mielialat. Hei haluut sä vielä lisää ruokaa vai alanko laittaa niitä pois, poikaystävä kysyi. Puristin tyttöäni lujempaa itseäni vasten viltin alla, nuuhkaisin silkinpehmeitä hiuksia. Ei kiitti. Haluan vaan että tää hetki kestää ikuisesti.
En kehdannut näyttää silmieni taas kostuneen, joten olin katsovani muualle. Pitää mua muutenkin ihan toivottomana itkupillinä. Yksittäinen kyynel karkasi silmäkulmasta, vaikka kuinka yritin estellä. Oon aina ollut tunteellinen, mutta nyt vauvan myötä koen herkistyneeni lisää – tunnen tällä hetkellä ikään kuin kahden edestä. Liikutun jokavuotiseen tapaani siitä että taas yksi kesä kääntyy syksyyn, mutta ennen kaikkea siitä että tyttäreni ihka ensimmäinen kesä on nyt ohi ja alkaa hänen eka syksynsä. Olenhan muistanut nauttia täysillä, olenhan muistanut tarjota tytölleni onnellisimman mahdollisen ekan kesän.
Vaikka kesä oli outo ja erilainen, välillä jopa vähän turhauttava, voin vastata täysin sydämin että olen ja olen. Vaikka kesän päättyminen vähän surettaakin, oon siihen kai valmis, pakkohan se on.
—
Facebook | Bloglovin | Instagram