Kolme vuotta elämää

AA8C8345-0E9F-4F3D-84F2-6DEDA842665A.JPG

888F1ED4-3BE3-4907-A964-EFC5B2F80F67.JPG

 

Perjantaina eräs aikakausi päättyi pysyvästi, kun suljettiin vanhan kotimme ovi viimeistä kertaa perässämme. Ikkunasta oltiinkin jo katseltu, kuinka seuraavat asukkaat rapun edessä odottivat kiinteistönvälittäjää, joka oli tulossa päästämään ne sisään (Tanskan outoja asuntokauppajuttuja). Seuraava pariskunta, joka meidän laillamme on ostanut unelmiensa asunnon ja malttamattomina odottavat pääsevänsä tekemään siitä kodin. Tuntuu hullulta, ettei enää koskaan astuta tuohon kämppään. Game over.

Kolme vuotta elämää, iloa, surua, rakkautta, yllätyksiä, naurua, pettymyksiä, ystävyyttä, käänteitä, tylsyyttä, arkea, juhlaa, ruokaa, viiniä, kahvia, karkkia, sarjamaratoneita, kirjoja, siivouspäiviä, vaatemyttyjä, projekteja, suunnitelmia ja päätöksiä.

Se kun naapurusto alkoi tulla tutuksi ja löysin omat rutiinit.

Kun ensimmäistä kertaa istutin kasvin uuteen ruukkuun. Ja se selvisi.

Ne sairaan kivat viikonloput, kun Suomi-kaverit kävi kylässä.

Se valtava lintutaulu, jonka F oli sniikannut kotiin meidän viidennen vuosipäivän yllärilahjaksi. (Olin vähän toivonut timanttisormusta, mutta oh well.)

Se yksi täydellinen kesä kun kerrankin oli koko ajan hyvä sää.

Se kun musta tuli ihminen, joka syö ostereita.

Ne kerrat kun listattiin olkkarin sohvalla Susan kanssa meidän tavoitteita ja toiveita, shampanjan arvoisia hetkiä. Ja myös ne, kun päästiin juomaan sitä shampanjaa.

Se kun yhden kerran järkkäsin illallisen ja kokkailupakka ei ollut enää täysin levällään vieraiden saapuessa.

Kun mummo kuoli ja joulu ei tuntunut enää joululta.

Se sumuinen ajanjakso kun katsoin kolme kautta Love Island UK:ta putkeen.

Kaikki ne ihanat lomat, mitä suunnittelin.

Se, miten täydellistä oli aina palata lomalta meidän omaan kotiin.

Kun löysin Paperi T:n. Ja se, kun yritin selittää F:lle miksi se on niin hyvä.

Se yksi hirveä ilta, kun sain kamalia uutisia Suomesta ja kävelin itkien rankkasateessa kolme kilsaa kotiin. Silloin tuntui siltä, etten enää ikinä pääse tolpilleni.

Se kun lopulta pääsin tolpilleni.

Kun aloin hiljalleen keksiä mitä tahdon tehdä työkseni.

Kun keväisin meidän sisäpiha täyttyi kirsikankukista ja näytti ihan sadulta.

Yläkerran perheenisän raivoreivit aina kun se jäi yöksi yksin himaan.

Ne miljoona kertaa kun huutonaurettiin F:n kanssa jollekin meidän vitsille tai performanssille. 

Kun olin stressin pieksemä ihmisraunio, ja sitten kahta vuotta myöhemmin en enää ollutkaan.

Kun ekaa kertaa alkoi tuntua, että talo pikkukaupungissa ois sittenkin kiva.

Kun luin yhden goottilaisen kauhukirjan ja heräsin yöllä omaan pihisevään huutooni.

Kun en enää jaksanut ylläpitää haastavalta tuntuvia ihmissuhteita ja päätin, että laatu korvatkoon määrän. Enkä katunut sekuntiakaan.

Kun joskus vaan istuin lempipaikallani sohvalla ja mietin, miten pirun onnekas mä olen.

Ne hetket kun ikävöin kaikkia ja kaikkea Stadista.

Kun ostin maalausvälineet ja päätin alkaa taiteilijaksi. En alkanut.

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

 

 

Kommentit (6)
  1. Ihana postaus ja aivan ihana tuo asunto! <3 Mutta, kohti uusia seikkailuja!

    1. Kiitos <3 Kohti uutta!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *