Kriiseilevä kieli-identiteetti

Aargh, nyt tästä alkaa tulla jo vähän noloa: kesä- ja heinäkuun taitteessa tulee täyteen kolme vuotta Tanskassa asumista, enkä vieläkään puhu tanskaa. Siis yhtään, edes ruokakaupan kassalla. Mulla on monta tanskalaista ystävää, omistan tanskalaisen asunnon (toisin sanottuna siis jäätävän suuren tanskalaisen asuntolainan), mulla on tanskalainen avomies ja tän hetken suunnitelmissa on asua täällä forever. Tarviitko kuitin? No thank you.

Se virallinen (oikeastikin suurin ja käytännön kannalta konkreettisin) syy kielitaidottomuudelle on ajanpuute. Ekan puolen vuoden aikana mulla ois ollut mahdollisuus käydä intensiivisellä päiväkurssilla, mutten uskaltanut moiseen sitoutua jos olisinkin löytänyt kokoaikaisen normiduunin – eikä silloin jostain käsittämättömästä syystä tullut mieleenkään, että tilanteen muuttuessa olisin varmasti voinut vaihtaa päiväkurssin iltakurssiin tai keksiä jotakin muuta. Ja sittemmin säännölliseen työelämään hypänneenä ”ei vaan oo ollut aikaa”. On ehkä hyvä painottaa, että mä en todellakaan oo iltaihminen mitä keskittymiseen, työskentelyyn ja uuden oppimiseen tulee. Lukiossa ja ammattikorkeassakin heräsin aina vaativimpina tenttiaikoina mieluummin neljältä aamulla lukemaan, kuin että oisin lueskellut koulun tai duunin jälkeen. Mun aivot ei vaan toimi iltapäivästä eteenpäin, silloin mut on tarkoitettu rutiinitehtäviin tai rosén litkimiseen. Täältä on vieläpä ollut sula mahdottomuus löytää rennompia iltakursseja, esimerkiksi puolitoista tuntia kerran viikossa, vaan tarjolla olevat vaihtoehdot on vaativia ja intensiivisiä (oon suorittanut ekan tanskan moduulin ja se oli kerran viikossa kello 17-21… aivan järkyttävän hirveä kärsimysnäytelmä joka kerta ja aiheutti lähes viikoittain vuorokauden kestävän migreenin). Eli joo, tähän päälle kun laittaa vielä mun surullisen kuuluisat stressiongelmat, niin en oo kokenut resurssien varsinaisesti riittävän intensiiviseen kielenopiskeluun iltaisin.

Ollaan F:n kanssa moneen kertaan puhuttu yksityisopettajan palkkaamisesta mulle tunniksi pariksi yhtenä aamuna viikossa, ja vähän oon sitä vaihtoehtoa toimistollakin väläytellyt. Ajatusta ei missään nimessä oo torpattu ja varmasti se jossain raossa toteutuukin, mutta toistaiseksi – näillä mennään.

Oon itse asiassa vasta viime aikoina alkanut ymmärtämään sen oikean syyn kielihaluttomuuteni taustalla. Jostainhan se nimittäin väkisinkin kumpuaa, ettei edes halua kahvia tanskaksi tilata tai ruokakaupan kassaa tanskaksi kiittää (no okei, sanon sentään aina tak tanskaksi mutta siihen se tosiaan jääkin).

 

IMG_6499.jpg

 

Ja se pohjimmainen syy on, että tanskan kieleen edes jollain asteella siirtyminen aiheuttaa mussa vahvan identiteettikriisin. Niin kauan kun puhun englantia oon oma itseni, oon kontrollissa, oon kansainvälinen expatJos vaihdan tanskaan (vaikkakin sille kahvilan työntekijälle, ketä ei varmasti pätkääkään kiinnosta kuka mä oon ja mitä mä elämässäni teen) muutun kielitaidottomaksi ulkkikseksi, kenties sellaiseksi jonka huono kielitaito antaa osviittaa siitä etten muutenkaan oo kovin fiksu. Kaikki sanoo – ja tekin varmasti mietitte – että pitäisi vaan uskaltaa, että ei kukaan oikeasti tuomitse ja että edes yrittää antaa paljon enemmän pointseja kuin se että nössönä tukeutuu aina vaan englantiin. I get that, ja neuvoisin varmasti Suomessa asuvaa expatia samoin sanoin. Mutta jotenkin mulle henkilökohtaisesti oma kommunikaatioon ja itseni ilmaisuun sidoksissa oleva identiteetti on noussut valtavaksi kynnyskysymykseksi yrittää. Kai mä välitän niin paljon muiden mielipiteistä, etten halua edes tuikituntemattoman kahvilatyöntekijän pitävän mua hitaana – mahdollisesti tyhmänä – tyyppinä puolen minuutin ajan.

En halua luopua kontrollista. (Taas se sama kaava nostaa päätään, tässäkin asiassa.)

Ehkä tässä näkyy koulukiusaamisen ja vuosia jatkuneen syrjinnän aiheuttamat haavat konkreettisesti. En enää kestä ajatusta siitä, että mulle nauretaan tai pyöritellään silmiä mun huonoudelle. Enhän mä oikeasti usko että kukaan (kiva tai normaali) ihminen niin tekisi, mutta tää epävarmuus kumpuaa jostakin niin syvältä etten oikein oo osannut navigoida reagointitavasta poiskaan. Vaikka mä kuinka päätän että seuraavan kerran tilaan kahvini tanskaksi, jäädyn ihan täysin kun mun pitäisi ”tehdä itseni naurunalaiseksi” siinä kassalla ja näyttäytyä valossa, jonka itse miellän itselleni noloksi ja vaivaannuttavaksi. Elämässä ei aina voi loistaa ja olla virheetön, mutta mulle on todella vaikea asia tietentahtoen pistää itseni haavoittuvaan, epävarmaan asemaan.

Oonkin yrittänyt olla itselleni tosi armollinen myös tässä asiassa. Prioriteetti numero yksi elämässäni on parantua kroonisesta stressistä ja saada ahdistus hallintaan – projekti, joka on onneksi edennyt todella lupaavasti – ja tanskan opettelu seuraa perässä ehkä sijalla kahdeksan. Kielitaitoa tärkeämpiä  juttuja mulle on viettää nykyistä enemmän laatuaikaa poikkiksen ja ystävien kanssa sekä harrastaa enemmän eheyttävää, kehoa huoltavaa liikuntaa. Hiljalleen, toivottavasti, todennäköisesti tanska tulee sieltä omalla painollaan kun on tullakseen.

Ja hei, kyllä tässä on jo edistystä tapahtunut. Huomaan sanavarastoni kehittyvän jatkuvasti huomaamatta itsekseen, ja mitä enemmän kieltä osaa ja ymmärtää, sitä nopeammin uutta omaksuu. Pystyn nykyään käymään jos jonkinmoisia keskusteluja tanskaksi F:n kanssa – jota ei todellakaan tapahtunut vielä vuosi sitten. Töissäkin oon läpändeeroksena joskus puhunut vähän tanskaa ja huomaan luontevasti puuttuvani englanniksi tanskankielisiin keskusteluihin, joita yhtäkkiä ymmärränkin aika hyvin. Onneksi en koe kielellistä identiteettikriiseilyä F:n ja lähimpien työkavereiden kanssa, koska tiedän että ne tyypit tuntee mut läpikotaisin ja tykkää musta silti. Voin siis rauhassa olla just niin hidas ja dorka kuin huvittaa (liittyen kieleen tai johonkin ihan muuhun).

Kolme vuotta Tanskassa on kulunut pelottavan nopeassa hujauksessa, mutta ehkäpä viiden vuoden kohdalla uskallan jo tilata kahvit ja hodarit tanskaksi. Toivoa ainakin sopii, saakeli.

 

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

IMG_6500.jpg

 

Kommentit (13)
  1. Eli sähän osaat sittenkin tanskaa! Vaikka et sille kahvilatyöntekijälle puhuisikaan tanskaa, niin ilmeisesti kuitenkin ymmärrät, mitä se sanoo, jos ymmärrät työkavereita ja puoliasoasikin? Kielitaidossa on monta osa-aluetta (puhuminen, kirjoittaminen, kuullunymmärtäminen, vuorovaikutustaidot, jne.), jotka ei yhdelläkään kielenosaajalla ole koskaan täydellisessä tasapainossa. Ja sitten on vielä eri kontekstit, joissa käytetään kaikissa erilaista kieltä; joku voi osata pitää esitelmän maailman talouskriisistä arabiaksi, mutta samaan aikaan ei tiedä, miten kuuluisi vastata puhelimeen – tai tilata kahvi. Sulla selvästi sujuu kuullunymmärtäminen, eli voit hyvin sanoa oppineesi kieltä! Ehkä se kahvilan kassan kanssa puhuminenkin tulee sieltä pikku hiljaa, sitten kun tuntuu sopivalta. Sitä odotellessa olet kuitenkin ottanut jo pari muuta kielitaidon osa-aluetta haltuusi!

    1. Ooooo ihanaa, kiitos! Tämä piristi! <3 Ehkä mulla nostaa joku suomalainen vaatimattomuus / itsensä vähättely päätään, kun lokeroin itseni kielitaidottomaksi vaikka ehkä joku toinen jo tässä kohtaa raapustaisi ylpeänä CV:seen että ”tanska kohtalainen”. Toivotaan tosiaan, että puhekin alkaa jossain välissä kulkemaan, mutta pitäisi varmaan enemmän iloita siitä ettei enää oo ihan ummikko lukemisen ja kuuntelemisen suhteen 🙂

  2. Kiitos tästä postauksesta! Kuumostaa tosi tutulta tuo kynnys ylittää kontrollintarve kielenopikelussa! Olen asunut yli viisi vuotta Saksassa, enkä vieläkään uskalla puhua arkitilanteita kahvilatilanteita enempää. Yksi syy tähän lienee sinunkin mainitsemasi kiusaamiskokemus, että haluaa välttää tyhmältä vaikuttamista viimeiseen saakka. Mutta luulen että osa on jonkinlaista suomalaista mentaliteettia, ettei halua mennä hölisemään rikkinäisellä kielitaidolla kun häpeä iskee niin helposti, vaikkei puhumaan opi kuin mokailemalla menemään.

    Nyt kun vaihdan työpaikkaa, yhtenä isona kriteerinä ovat työpäovät, joiden rinnalle jäisi aikaa ja energiaa opiskella Saksaa vaikka vähän laiskempaan tahtiin. 

    Jos olet aamuvirkku, löytyisikö Köpiksestä vaikka jostain työväenopistosta aamukursseja, joille voisi mennä ennen töitä (ja / tai saada vähän joustoa työpäivän aloittamiselle?) 

    1. Kiitos kommentista! Vaikuttaa siltä että näissä kielihommissa sitä usein on joko tosi rohkea ja nopeasti omaksuva, tai sitten se tyyppi jolla on hirmu korkea kynnys aloittaa (joka sitten toivottavasti edistyy nopeasti ollessaan siihen valmis, kun on ehtinyt kerryttää niin paljon piilevää taitoa). Toivottavasti säkin pääset nyt saksan makuun ja jää enemmän aikaa siihen panostaa 🙂

      Ei oo tullut vastaan ylipäätään mitään kursseja vähäisellä tuntimäärällä viikossa, siksi pidän potentiaalisempana vaihtiksena yksityisopettajaa joka voisi vaikka huristella meidän toimistolle yhtenä aamuna viikossa. Kun saisi vaan aikaiseksi… ;o)

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *