Kun stressi ei iskenytkään

IMG_5658.JPG

Voitko kuvitella sellaisen tilanteen, joka saa sut aivan varmasti lietsoutumaan kamalaan stressiin tai ahdistukseen? Se voi olla vaikka niskaan hengittävä deadline, viime hetken aikataulumuutos, virhe jonka huomaat pikkuisen liian myöhään – meillä kaikilla on kaippati omat akilleen kantapäämme (toisilla herkemmät ja draamantajuisemmat kuin toisilla). Mulle tuollainen tilanne voisi olla vaikkapa tämä:

Tuun perjantaina lähellä puolta yötä himaan rentoutuneena hauskan illan jälkeen, en oo edes muistanut puhelimen saatika työpaikkani olemassaoloa sitten alkuillan. F nukahtaa viereen, on vain ihana kevätfiilis ja hiljaisuus. Koska oon parantumaton tyhmyri, selaan puhelinta sängyssä, ja sitten joko tottumuksesta tai hiprakkaisen sormen lipsahtamisesta johtuen painan vahingossa meidän duunin viestikanavan auki (niin fiksu sentään olen, ettei mulla koskaan oo push-ilmoituksia päällä). ”Marja, eikö sun pitänyt hoitaa tää? Näätkö näitä viestejä? Ei se taida nähdä, voiko joku muu kattoa? Mitäköhän ihmettä on tapahtunut, olin varma että Marja hoitaa, mun mielestä se sano että kaikki on kunnossa. Okei okei, nyt näyttää paremmalta. Marja, laitteletko tilannepäivitystä kun näät tän. Hyvää yötä kaikille!” Siinä se latautuu silmieni eteen, tunnin mittainen ryhmästä toiseen poukkoileva keskustelu jossa ihmetellään mikä on mennyt vikaan (siis ei silleen ikävään sävyyn, mun työkaverit on ihania) ja fiksaillaan mun jälkiä. 

Joko arvasit? Tää ei oo satunnainen esimerkki, vaan tapahtui oikeasti viime perjantaina. (Toim. huom. ei se sitten lopulta ollut mun vika, ystävämme tekniikka oli vaan pettänyt ja mun radiohiljaisuus kriittisellä hetkellä ei auttanut asiaa.) Mä makasin pimeässä makuuhuoneessa silmät lautasina ja mietin hiljaa mielessäni että miksi, oi miksi mun piti avata toi saakelin sovellus, sinne meni yöunet. En nimittäin ikimaailmassa ryhtyisi näpyttelemään työviestejä hiprakassa, mutta toisaalta tiedän että tuollaiset jutut korventaa mun sielua sietämättömästi, herättää mut aamuyöllä kunnes ne on selitetty ja fiksattu – ja kunnes kaikki taas tykkää musta ja pitää mua kunnollisena työntekijänä.

Sain kuin sainkin unta ja heräsin yöllä pari kertaa kuulostelemaan että joko, joko se sielun korvennus on alkanut. En tuntenut mitään ihmeempää ja jatkoin unia – härreguud – ysiin asti aamulla. Rauhassa herättyäni näpyttelin tilannekatsauksen viestikanavaan (en se minä ollut, tällä kertaa), kiitin tiimiä nopeasta toiminnasta ja suljin sovelluksen loppupäiväksi (homma oli fiksattu, maailma ei ollut räjähtänyt kappaleiksi ja oli lauantai). Odottelin jonkinlaista epäonnistumispuuskaa saapuvaksi viikonlopun aikana, huonoa omaatuntoa siitä etten ollut tavoitettavissa kun tiimi olisi kaivannut multa vastauksia. Mutta puuskaa ei vaan kuulunut, vaikka kuinka kuulostelin sieluani niin siellä ei korventanut yhtään mikään. Tiesin maanantain olevan tilinteon hetki (homma ei ollut mun vika, mutta se oli kuitenkin luisunut mun valvovien silmieni ohitse ja stiplua piti analysoida) ja viimeistään duunimatkalla olin varma ahdistuksen iskevän – mutta ei! Ihan tavallinen olo, maanantaiksi suorastaan mukava.

Eikä se stressi kuulkaa iskenyt missään muussakaan vaiheessa. Maanantai oli ihan superkiva päivä, jubailtiin nopeasti läpi perjantain käänteet ja jatkettiin elämää normaaliin tapaan. Töissä tässä vaan ollaan, on meille pahempiakin mokia käynyt, ja toisaalta ollaan tehty myös tosi siistejä juttuja.

Mä uumoilin tätä jo kuukauden takaisessa postauksessa, mutta nyt tuntuu vieläkin vahvemmin siltä että jokin on meikäläisen pitkittyneen stressitilan suhteen muuttunut. Tai siis mulla alkaa oikeesti olla aika leppoisa olo, en enää juurikaan lietsoudu. En pelkää mokaamista tai liikoja huolehdi siitä mitä jengi musta miettii – oon nimittäin jo miljardi kertaa pelännyt, mokannut ja ollut urpo, eikä niistä oo seurannut mitään kovin vakavaa. Ja sitten toisaalta oon saanut siinä kämmimisen ohella kaikkea hyvää aikaan.

En tykkää voimaantua-sanasta, mutta on jotenkin voimaantunut olo. Tässä kontekstissa sitä on kai ihan ookoo käyttää.

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

Kommentit (4)
  1. Jes! Oon niin onnellinen sun puolesta. <3 Tosi konkreettinen askel parempaan. 🙂

    1. Kiitos ihana <3 Ja kyllä, niin tosiaan taitaapi olla!

  2. No kun toihan se just on; me ollaan ihmisiä, kaikilta meiltä jää joskus jotain huomaamatta, eikä se maailma siihen stipluun kaadu. Todetaan virhe, katsotaan mitä opittiin ja siirrytään eteenpäin. Kenenkään ei tarvitse olla täydellinen, sillä kukaan ei ole. <3

    1. No just näin <3 P.S. Miljoona halausta sinne.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *