Lohduton hotellivieras vanhalla kotikadulla
Kirjoittelin hetki sitten siitä, miten alan jo tottumaan Helsingin reissuilla vallitsevaan outouteen. Ja siihen, että Helsinki ei vaan enää oo mun kaupunki. Joskus oli, se sydämeni kotimesta, mutta ei enää. Selvän teki.
Oli kuitenkin yksi uusi olosuhde, asia johon en osannut varautua viimeisimmällä Stadin reissullani. Buukkasin nimittäin hotellin entiseltä kotikadultani, ihan siitä meidän vanhoja ikkunoita vastapäätä. Miten siistiä siitä tulee, siellä mä sitten kattelen vanhaa himaa ja fiilistelen.
Saavuin kaupunkiin vappupäivän iltana. Ohitin hotellille kävellessäni väsähtäneitä lakkipäisiä juhlijoita, aika väsähtänyt olin itsekin. Kaupunki oli aavemaisen hiljainen ja samalla jotenkin vilkas. Ihan kuin se viimeisenä baarissa pilkun jälkeen sinnittelevä, laskuhumalaa vastaan taisteleva työn sankari. Kirjauduin röökinkatkuiseen huoneeseeni ja katsoin kuudennen kerroksen ikkunasta avautuvaa, hiljalleen hämärtyvää alkukevään Stadia. Vanha kotitaloni näkyi ikkunasta myös, se vaaleanpunainen, se jossa otin uuden elämän ensimmäiset askeleet.
Ja voi luoja, mikä tyhjyys, lohduttomuus suorastaan, sieluni valtasi. Se ei kestänyt kauaa eikä ollut vakavaa sorttia – joku voisi jopa sanoa, että tervettä sorttia – mutta sillä hetkellä halusin takaisin kaiken vanhan. Mä halusin laahustaa hiprakassa himaan Teatterista, mä halusin jubailla baarissa suomeksi suomalaisten tyyppien kanssa suomalaisten jutuista. Mä halusin tavata uudelleen mun poikaystävän ja muuttaa sen kanssa ekaan yhteiseen kotiin. Mä kaipasin skumpan juomista vanhojen ystävien kanssa 70-luvulla rakennetussa lähiökodissa ja seuraavan päivän hassuja tekstareita. Mä halusin ostaa huonekalut Puhoksesta ja syödä lounasta buffetissa kymmenen euron hintaan. Mä halusin törmätä tuttuihin kadulla ja kuulua johonkin pidempiaikaiseen. Olla rutinoitunut ja sellainen henkilö, jolla on pitkä historia kotikaupungissaan.
Marja Stadista, Marja Stadissa.
Just sillä hetkellä musta tuntui, etten kuulu minnekään ja että oon menettänyt ihan kaiken, mitä mulla joskus oli. Niin kuin tavallaan oonkin, niin siinä vaan käy, kun jätät kotimaasi pysyvästi. Saat tilalle kaikkea inspiroivaa ja onnelliseksi tekevää, mutta luovut vanhasta. Hyvistä ja huonoista jutuista, muotoisestasi painaumasta vanhassa kotikaupungissa. Elämä jatkuu, sulla ja sillä vanhalla.
Mikä sieluani eniten sillä hetkellä vavisutti oli ymmärrys siitä, että en saa entistä elämää enää takaisin. En vaikka peruisin kaiken ja tulisin maitojunalla himaan. Tiedättekö miksi? Koska kahden vuoden poissaolo tekee niin ison railon vanhan ja uuden elämän väliin, että vanhaa ei ole enää olemassakaan. Eikä sitä elämää, jota nyt kaiholla muistelen, koskaan ollutkaan. On vain ajan kultaamat muistot, ikävä, tutut tuoksut, ripaus vanhoja pettymyksiä, entisiä unelmia. Ja sinä itse, joka oot yhä se sama tyyppi, muttet kuitenkaan.
On vaan mentävä eteenpäin ja annettava haikeuden tulla, kun se on tullakseen. Päästettävä irti ja pidettävä lujasti kiinni. Ehkä just tän kaiken takia reissuuni mahtui yksi ilta rakkaan ystävän kanssa, joka jatkui aina ja aina vaan. Kun olisi pitänyt olla jo nukkumassa, me vedettiin drinkkejä klubilla ja mä tanssin kuin viimeistä päivää. Muutaman tunnin ajan kaikki oli vähän niin kuin joskus silloin, mutta ei sitten kuitenkaan.
Expatin elämä. Mähän sanoin, että tää on yhtä murrosikää.
—
And then there was the time I booked a hotel room on my old home street in Helsinki and started missing just about everything.
—
FOLLOW NØRREBRO SUMMERS HERE:
Snapchat & Instagram @marjapilami