Merellisen makuuhuoneen uudet verhot ja uusi look

Tästä tulee ehkä pisin tarina ikinä aiheesta makuuhuoneen sisustus, mutta antakaa armoa. Poikaystävä kutsuu mua lempinimellä Puhuva Pää, koska en osaa tiivistää mitään ja jos tahdon kertoa jutun C, pitää mun aina kertoa alustukseksi pitkän kaavan mukaan myös jutut A ja B. Sillä eihän kuulija muuten voi tajuta koko kuviota ja kaikkia pinnan alla kyteviä merkityksen tasoja – ja mielestäni ilman noita tasoja tarina ei ole tarina ensinkään, vaan ihan tavan fakta vain.

Siispä aloitetaan.

Viime vuoden maaliskuussa oltiin etsitty taloa tositarkoituksella noin yhdeksän kuukauden verran, kesästä -18 saakka. Noiden kuukausien aikana ehdittiin käydä monissa näytöissä, ehkä karkeasti arvioituna viidessätoista. Yksi vavisuttavan upea talo meni sivu suun kun poikaystävä jarrutteli (talo oli paljon hienompi kuin meidän, paremmalla paikalla ja myytiin lopulta samaan hintaan kuin millä me tämä talo ostettiin – uskon kantavani tästä poikkikselle kaunaa ikuisesti), yhtä ei uskallettu ostaa hämäristä kiinteistökuvioista johtuen ja muut näkemämme talot olivat mielestäni aneemisia ja rumia, liian pieniä, tai ihan liian kalliita. Tuolloin viime vuoden maaliskuussa oltiin jo myyty edellinen asuntomme ja majailtiin Vesterbron tilapäiskämpässä. Pressure was real, niin sanotusti. 

Löydettäisiinkö me koskaan meille taloa?

Sitten eräänä aamuna, juuri ennen työpaikkani tiimipalaveria, silmiini osui upouusi asuntoilmoitus. Sydämeni jätti lyönnin väliin. Klikkailin kuvat läpi, tsekkasin pohjapiirroksen, tarkistin sijainnin. Talo näytti ehkä vähän pienenpuoleiselta mahdollisia lapsia ajatellen, mutta muuten kaikki oli kohdillaan. Ja siis, mikä näköala. Vau. En noiden yhdeksän kuukauden aikana ollut haaveillut meren edes pilkahtavan tulevan talomme mistään ikkunasta, kun taas tässä talossa meri tuntui olevan läsnä kaikkialla. Tiimipalaveriin oli vielä muutama minuutti aikaa, joten soitin kärppänä taloa myyvälle välittäjälle ja käskin kertomaan mikä talossa on vikana. En jaksa turhaan selata sivukaupalla tanskalaisia dokumentteja, tunnusta mitä tiedät, mikä koira tässä on haudattuna? Välittäjä vakuutti, että kyseessä on oiva talo ja sovimme näytön tulevalle sunnuntaille.

Tiimipalaverissa esittelin talon kuvia työkamuille ja lähetin poikaystävälle linkin myynti-ilmoitukseen. Tonne me varmaan muutetaan.

Kuten aiempienkin näyttöjen, sunnuntaisen näytön piti olla yksityinen tai sellainen jossa on lisäksemme korkeintaan yksi pariskunta. Se tuntui olevan normikäytäntö talokaupoilla. Välittäjä kuitenkin varoitti viikonlopun aikana, että talo on herättänyt niin paljon kiinnostusta, että muutama muukin pari tulee paikalle. Koska me sovittiin näyttö ekana, saatiin lupa mennä sinne rauhassa varttia ennen muita.

Kokemus oli muutenkin erilainen aiempiin näyttöihin verrattuna. Se alkoi jo siitä, kun käveltiin juna-asemalta talolle. Kaukana kirkuivat lokit ja ilmassa tuoksui meri. Talon sijainti oli suojaisa, just sellainen rauhan tyyssija jota olin etsinytkin. Kun astuttiin valkoiseksi maalatun portin läpi pihalle, pysäytti lähes esteetön merinäköala meidät sijoillemme. Oho. Välittäjä käytti meidät talon valoisten huoneiden läpi ja tuntui heti kodilta, siltä miltä piti.

Astuin makuuhuoneeseen ja lopulta huoneesta aukeavalle parvekkeelle ja vedin syvään henkeä. En voinut käsittää, että tämä kaikki voisi ehkä olla mun. Jos mielessäni oli ollut vielä epäilyksen siemen taloa kohtaan, niin makkarissa se viimeistään karisi. Tiesin, että tästä huoneesta tahtoisin herätä aamuisin monien seuraavien vuosien ajan.

Kahden aiemman omistusasuntoni näytössä on iskenyt tietynlainen hassu fiilis, sellainen kyräilevä ja vihamielinen muita kiinnostuneita ostajaehdokkaita kohtaan 😀 Siitä tiedän, että kannattaa heittää dollarit tiskiin ja ostaa kämppä pois. Tällä kertaa se fiilis iski päälle makuuhuoneen parvekkeella seistessä, kauas kantautuvaa utuista merta ihaillessa. Kuvittelin keväiset aamukahvit partsilla aamutakissa ja kylmät proseccot pitkinä kesäiltoina, kuvittelin kuinka meidän verhot heiluisivat tuulessa ja jostain kantautuisi keveä sitruksen tuoksu. Näin sieluni silmin eläväni tässä talossa ja pidin näkemästäni. Yhtäkkiä huomasin kuitenkin tuijottavani tuntemattoman miehen silmiin. Sillä oli vauva kantorepussa ja lurjus oli mun pihalla, oli katsellut pensasaidan yli mun merinäköalaa ja sitten nostanut katseensa kohti mun parveketta jolla mä seisoin. Halusin heittää sitä keskikokoisella sisustusesineellä. Silloin tiesin, että tarjous me tästä talosta vielä tehdään.

Makuuhuone partseineen sinetöi päätöksen mun osaltani. Talon kaunein huone.

Näyttöön saapui lopulta ihan älytön määrä porukkaa, en ollut aiemmin nähnyt vastaavaa kuhinaa. Enkä ihmettele, talo tuntui tosi hyvältä löydöltä. Pistettiin tarjous sisään kahden päivän kuluttua, kaupat tehtiin ja lopulta me muutettiin. Sitten olikin talvi, oli raskaus, oli pikkuvauva. Kaikki hyviä syitä sille miksi talojutut olivat pitkään rempallaan – ja ovat yhä. Kaikesta huolimatta makkari on olllut ihana huone, mutta ärsyttävän viimeistelemätön.

Talomme makkarin sisustaminen on siinä mielessä haastavaa, että huonetta ei halua pilata liialla sisustamisella. Merellinen raikkaus ja parvekkeen ovista avautuva näköala itsessään jo lähes riittävät – toisaalta kaipaan kuitenkin esineiden tuomaa kodikkuutta ja persoonallisuutta. Siinä missä Nørrebron makuuhuoneeseen pystyi heittää mitä tahansa sisustushärpäkkeitä ja se näytti ylevän huonekorkeutensa ja vanhojen lankkulattioidensa ansiosta aina hyvältä, ei tyyliltään vaatimattomampaan taloomme sovi ihan mikä tahansa tavara. Niinpä homma etenee piinallisen hitaasti.

Yöpöydät yhä puuttuvat, katosta lampunvarjostinkin, mutta paljon entistä ehompi makuuhuone jo on. Edellisten asukkien jättämät liian lyhyet verhot korvattiin vihdoin uusilla, nätimmillä ja iloisemmin tuulessa lepattavilla – liian lyhyet niistäkin hitto vie tuli, mutta ei kai se oo niin justiinsa. Tungettiin huoneen nurkkaan myös Nørrebron asunnosta tuttu viidakkojuliste.

Ja näin lempihuoneeni, huone jonka ansiosta suorastaan päädyin tähän taloon ja tähän kaupunkiin, saa hiljalleen lookin jonka ansaitsee. Ehkä ensi kesään mennessä hän on valmis <3

Lisää makuuhuoneen sisustusta tässä postauksessa huhtikuulta, jossa esittelyssä on DIY-vaaterekkimme.

Facebook | Bloglovin | Instagram

Kommentit (7)
  1. Ihana teksti. 🙂 Hahah, mun poikaystävä kommentoi mulle joskus samaa – että voisi suoraan mennä asiaan, eikä aloittaa taustoittamalla taustatekijöitä ties mistä lähtien. Mä olen kuitenkin ihan samaa mieltä siitä, että eihän kuulija voi sitten ymmärtää koko tarinaa ja sen merkitystä mitä haluan sanoa ja kaikkia hienoja nyansseja! Teidän makkari on aivan taivaallinen (olen sitä ihaillut silmät suurina jo aiemmin), mutta tässä jutussa mulle antoi eniten sun kuvaus siitä, että mistä tiesi koska on tullut ”kotiin”. Aion pitää tämän ajatuksen mielessä kun toivottavasti lähitulevaisuudessa päästään asuntokaupoille.

    Suuret onnittelut myös suloisesta pienestä tyttärestä. <3 Kiitos myös kun kirjoitit niistä vähemmän onnellisista ja kauniista ajoista vauvaprojektissa. Meillä on vasta 8kk takana yritystä, mutta alkaa jo pelottaa ja turhauttaa. Tuntuu todella arvokkaalta, että joku kertoo myös niistä tarinoista, joissa lapsi ei ihan heti tupsahda syliin kun sitä keksii kaivata. Antaa toivoa ja toisaalta myös lohtua, että kävi tässä miten vain, niin ainakaan ei ole ihan niin yksin kuin joskus tuntuu. 🙂

    1. Kiitos paljon kivasta kommentista! ❤️❤️❤️ Toivon teille paljon onnea sekä asunnon metsästykseen että vauvaprojektiin (vaikka inhoankin sanaa vauvaprojekti, sorrun aina sitä käyttämään 😃). Tuntuu usein että mitään ei tapahdu aaaaikoihin ja yhtäkkiä kun tähdet ovat suosiollisessa ojossa, käykin kaikki samaan aikaan. Ehkä teillekin tapahtuu niin kodin ja beben suhteen 🤗

  2. Hei! Niin kaunista <3 <3 Ja lohduttavaa kuulla tarina teidän talon löytymisestä ja sen tuomasta tunteesta. Olen miehen kanssa etsimässä myös kotia täällä Tanskassa, ja välillä tuntuu siltä, että pitäisikö vaan ”tyytyä” vähemmän inspiroivaan taloon hinnan tai helppouden takia. Mitä kauniimpi talo, sitä vaikeampaa sitä näyttää olevan saada, kun hinta on kohdillaan. Toisaalta etsitään sitä loppuelämän kotia, joten kyllähän siinä otsa menee kurttuun, kun jotain 70-luvun designratkaisuja katsoo ja kuvittelee niitä tuijottelevansa seuraavat 60 vuotta. Eih..
    Teillä oli todellakin tähdet kohdillaan jahdissa, onnea! Ja tsemppiä syksyyn! Meillä täällä ei sentään sitä loskaa tule niskaan niin paljoa kuin koti-Suomessa.. 😉

    1. Kiitos! 🤗 Joo tosiaan, kivaa taloa on täältä hemmetin vaikea löytää ellei oo kruunuissa monimiljonääri 😅 tai tykkää sellaisista pieni-ikkunaisista ”parcelhus”. Eiii myöskään mun juttu, joten mekin aiheesta paljon väännettiin ennen kuin löytyi tämä 🙈 Mutta hyvää kannattaa odottaa ❤️

      1. Niin ja onnea etsintään! 😊💗

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *