Näin keskikesällä nukumme makkarin parvekkeen ovi auki, mutta joudun usein sulkea sen aamuyöstä. En enää siksi, että ikkunan alla vaeltaa äänekkäitä juhlijoita baarista jatkoille, enkä siksi että autot tööttäilee tai liikenteen melu häiritsee unta. En edes siksi, että tulee liian kylmä, vaikka tällä hetkellä vuodenajasta huolimatta sää muistuttaa lähinnä ankeinta syksyä. Vaan arvatkaapa – lintujen takia! Talomme ympärys on niin vehreää ja vihreää, etteivät linnut pysy housuissaan vaan sirkuttavat suorastaan hysteerisinä menemään auringonlaskuun saakka iltaisin ja aloittavat konserttonsa heti aamun sarastaessa neljän maissa aamulla. House problems, todellakin.

Oon viimeisten vuosien ajan hinkunut luonnon helmaan, meren äärelle, jonnekin missä sielu lepää. Nørrebron asunnossa rakastin kesäaamuisin sisäpihalta kantautuvaa lintujen laulua, kun joskus helteellä nukuttiin vierashuoneessa. Kerrostaloasunnon tapaan haasteeksi muodostui naapurit – avoimesta ikkunasta alkoi pian kauniin sirkutuksen jälkeen kulkeutua myös niitä elämän ääniä ja merkkejä, joita myös helvetin kiirastuleksi tällaisen ääniherkän neurootikon sanakirjassa kutsutaan. Musiikkia, puhetta, naurua, sekalaista paukutusta ja yyyyh, tupakansavua. Kaikkea sellaista mitä et kuulaana kesäaamuna kutsumatta sänkyysi halua. Painajaismaisesta Vesterbron tilapäiskämpästäkin suurin osa hyvistä muistoista liittyy jotenkin parvekkeeseen; siellä nautittuihin illallisiin ja drinkkeihin sekä kirjojen lukemiseen lämpimän kesäsateen aikaan, kun pihalla ei meuhkannut kukaan. Kaipuu omaan, rauhaisaan pihaan oli vuosien ajan todella kova.

Kuten oon maininnut, en oo päässyt nauttimaan uuden talomme tiluksista niin paljon kun tahtoisin, koska pikkuvauvan kanssa elämä on monella tapaa aika… rajoittunutta ja outoa. Tietyt jutut vaan ovat sisällä pysytellessä helpompia ja aikaa pihalla hyppelehtimiseen (saati Aperoleihin auringon laskiessa) on vähän. Mutta silti, täällä sitä nyt ollaan. Ikioman luontopläntin ympäröimänä, ensimmäistä kesää puutarhan omistajana.

Piha on saanut tänä vuonna rellestää melko vapaana omaan tahtiinsa. Poikaystävä on trimmannut muutamaa villiintynyttä pusikkoa ja hakannut poikki pari puuta, leikannut nurmikon ja puuhaillut menemään, mutta meikäläinen on keskittynyt lähinnä kukkaloiston ihailuun ja hiljaisuuden kuunteluun. Eipä tässä kiire minnekään ole, pihaa ehditään puunailla kuntoon tulevien kuukausien ja vuosien varrella.

Nyt on ollut hauskaa vaan ihmetellä mitä kasveja mistäkin nurkasta nousee esiin. Meillä kun ei oo näistä jutuista mitään kokemusta ja kaikki tulee täytenä yllärinä – ihan puskista, sanoisin. 

Aamuisin rakastan vetää syrjään makuuhuoneen valkoiset verhot ja raottaa ovea sen verran, että raikas merituuli ja lintujen laulu pääsevät kantautumaan sänkyyn asti (lintujen laulu on maailman paras ääni silloin kun ei riudu unettomuudessa keskellä yötä). Illalla suihkun jälkeen on ihanaa astua olohuoneesta paljain varpain terassille ja hengittää pari kertaa syvään tuoksuvaa ilmaa. Noin kerran viikossa käppäilen talon ympäri ja katson, onko mitään uutta putkahtanut maasta. Lukuisia kertoja päivässä tiirailen alati muuttuvaa merta ja taivasta sen yllä, näkymää johon en varmaan koskaan kyllästy. Mikä ehkä kaikista kivointa, silloin tällöin laahustan pitkin tonttiamme ja poimin kukkia maljakkoon – mikä taivaallinen meditaation ja rauhoittumisen muoto (aina kun poikkis naureskelee mun hartaalle kukkainnostukselle, muistutan kuinka paljon rahaa säästämme kun ei tartte ostaa kukkakimppuja kaupasta!).

Sekopäisestä lintukuorosta huolimatta oma piha on kieltämättä mitä mukavin jutska.

P.S. Tämäkin postaus on ollut tekeillä ehkä kuukauden päivät, kun sattuneista syistä aikani ei meinaa riittää mihinkään tällä hetkellä. Kuvat on otettu joskus kesäkuun alussa kun piha oli kukkeimmillaan <3 Nyt oon jo kyllästynyt pariinkin kuvissa vilahtavaan pusikkoon ja antanut poikaystävälle mandaatin kyniä ne pois.

—

Facebook | Bloglovin | Instagram