Tiedättekö tunteen, että elämässä ei koskaan tapahdu mitään kovin jännää tai mullistavaa? Kyllähän sitä pikkuhiljaa etenee, mutta jotenkin hitaantuntuisesti. Kaukaiset jutut, joita joskus tavoitteli, on nykyään jo ihan tavallista arkea, eikä edistysaskelia oikein huomaa. Jotkut pelot on toteutunut, suurin osa huolista on ollut ihan turhia. Ei sitä tajua, miten kaikki muuttuu.

Paitsi kun pysähtyy kattomaan taakseen. Sieltä jostain on päädytty tähän ja nyt. Aika huisia.

Viisi vuotta sitten:

– Mä asuin vielä 24 neliön vuokrayksiössä Kontulassa. (Niille jotka eivät tätä tiedä; Kontula on Helsingin pahamaineisimpia lähiöitä.) Kämpässä oli muovimatot lattioina, talvella aina kylmä ja kesällä superkuuma. Tiski- tai pyykinpesukoneesta ei ollut tietoakaan.

– Olin just ostanut ekan oman asuntoni. Palatsilta tuntuneen kaksion seitsemännestä kerroksesta, lapsuudenkotini läheltä. Uudessa kämpässä oli kaikki mitä ihminen saattoi tarvita: parveke, avokeittiö, tiskikone, pyykinpesukone, seinän levyiset vaatekaapit, 41 neliömetriä ikiomaa tilaa ja loistava pohjaratkaisu. Rannalle oli puoli kilsaa matkaa. En oo varma, tuunko rakastamaan mitään asuntoa koskaan yhtä syvästi.

– Mä olin sinkku ja aina kiinnostunut ihan vääristä tyypeistä.

– Mä olin myös tosi kiinnostunut iPhonella kuvaamisesta ja paksuista, mahdollisimman oransseista tai muuten vaan epärealistisista filttereistä. Olin saanut ekan iPhoneni saman vuoden keväänä and there was no going back.

– Mulla oli ihana pieni koira. Maailman iloisin ja sympaattisin oranssi puudeli, Lio. Viisi vuotta sitten Lio oli 9-vuotias.

– Olin töissä paikassa, joka ei sopinut mulle yhtään. Sinnikkäänä tyyppinä pysyin siellä vielä pitkään. Tienasin noin 2000 euroa kuussa ja se tuntui ihan mielettömältä summalta.

– Olin palauttanut opinnäytetyöni ja just valmistumassa tradenomiksi. Fiilis oli euforinen, kun koulu oli viimein paketissa ja uran rakentaminen käytännössä sai alkaa.

– Skumppa oli mun lempijuoma ja kävin baarissa lähes joka viikonloppu, usein perjantaina JA lauantaina. En koskaan lähtenyt viettämään iltaa ilman mekkoa ja korkkareita.

– Poltin röökiä. Uskottelin itelleni ja toisille, etten mä nyt niin paljoa polttanut enkä ollut oikeesti koukussa, mutta kyllä poltin ja kyllä olin.

– En osannut laittaa ruokaa ja suorastaan inhosin kokkaamista. En saanut pidettyä kasveja hengissä, en sitten millään (kenties koska ei juurikaan kiinnostanut kastella niitä).

Jotkin asiat eivät nähtävästi muutu: tikashylly Laajasalon kämpän makkarissa ja Nørrebron kämpän olkkarissa.

Aika paljon on siis mahtunut viiteen vuoteen. Ihan uskomaton määrä muutosta ja kasvua, etten sanoisi. Wow. Se oli hauskaa ja iloista aikaa, mutta onneksi jo melko kaukana takanapäin. (Paitsi Lio, sen ottaisin heti takaisin <3)

Olipa kiva mietiskellä näitä. Haastan teidät tekemään samoin – joko tässä kommenttiboksissa tai omassa blogissa. Missä sä olit viis vuotta sitten?

—

Five years ago I lived in a box of 24 square meters, had a dog, smoked cigarettes and graduated.

—

FOLLOW NØRREBRO SUMMERS HERE:

FACEBOOK

BLOGLOVIN’