Hyvin menee ja muita kuulumisia
Ajattelin pitkästä aikaa näpytellä blogiin ihan vaan kuulumisia. Sanalla sanoen tällä hetkellä pyyhkii hyvin, lockdownista huolimatta. Voipi olla, että tilanne taas pian heilahtaa toiseen ääripäähän (pessimisti tässä moi!) mutta tällä hetkellä mikään ei juurikaan stressaa ja elämä tuntuu ihanan tasaiselta. F on ollut myös lomalla viimeiset puolitoista viikkoa, joka on ollut ihan parasta. Himassa on miljoona kertaa kivempi hengailla kun täällä on joku muukin, vaikka suuri osa päivistä meillä onkin kulunut omissa askareissamme eri puolilla taloa ja tonttia. On se vaan mukavaa, kun voi välillä vaihdella kuulumisia tai pitää yhteisen kahvitauon. Tai ihan vaan plärätä puhelimia hiljaa vierekkäin sohvalla 😀
Tanskan koronarajoituksia on alettu vähitellen purkaa, koska ”flatten the curve” -strategia on toiminut vähän liiankin hyvin – joka tietysti on hieno juttu, muttei kaikkien mielestä se paras mahdollinen skenaario kuitenkaan. Käyrä on pysynyt terveydenhuollon resursseihin nähden peräti turhan matalana, eikä tartuntoja katsota järkeväksi tässä mittakaavassa estää, kun rokotteesta ei oo tietoakaan eikä rajoitteita voida loputtomiin jatkaa. Aiheesta sen enempää tietämättä ymmärrän asian niin, että täällä halutaan nyt löytää parempi balanssi terveydenhuollon kapasiteetin ja taloudellisesti toimivan yhteiskunnan välillä. Which sounds great, mutta henkilökohtaisesti voitais mun puolesta venailla tän prokkiksen kanssa muutama viikko ennen kuin tilanne mahdollisesti eskaloituu just kun mun pitäis synnyttää!
Yritän – ja nykyään yleensä onnistunkin – pitää pääni kylmänä koronatilanteen suhteen ja uskoa, että meikäläisen synnytys ja siihen liittyvät jutut sujuu kuitenkin hyvin. Ainakin toistaiseksi täällä saa vielä tulla terve tukihenkilö synnytykseen mukaan eivätkä sairaalat vaikuta natisevan liitoksissaan, eli ihan positiiviselta vaikuttaa. Konkreettisin pelko mulla edelleen on se, että poikaystäväni (jonka etätyöpyyntö kohteliaasti torpattiin ja joka palaa taas huomenna fyysisesti sorvin ääreen) nappaa ihmisiä kuhisevalta työpaikaltaan joko koronan tai kevätflunssan ennen h-hetkeä, ja ettei se sitten sen takia pääsekään mukaan synnärille – ja pahimmassa tapauksessa tartuttaa mut ja mä vauvan. Mutta siis pää kylmänä, pää kylmänä, kröhöm. Voin kertoa, että päivät kuluu tän jännitysmomentin suhteen tooooosi hitaasti ja saan aina väreitä selkäpiihini kun poikkis vaikkapa aivastaa. Nytkö se on menoa, jaiks.
Koska enää ei tartte pelätä ennenaikaista synnytystä ja ois kauheen kiva saada tää bebe maailmaan ennen uusia dramaattisia koronakäänteitä, oon puuhannut kaikkea sekalaista siinä toivossa että aiheuttaisin mahassa actionia. Kätilöni mukaan vauva ei nääs tällä hetkellä osoita mitään kiinnostusta tulla ulos. Oon esimerkiksi pessyt koko talon lattiat, jynssännyt listat ja pyyhkinyt seiniä, pakannut talvivaatteet kellariin ja järjestänyt kevät- ja kesäkauden karderoobin kuntoon. Kaivettiin vanha kunnon frisbee naftaliinista ja ollaan heitelty sitä tossa meidän pihalla, vielä tääkin hyljemäinen ruho pystyy vähän hyppimään vaikka kumartuminen onkin säälittävää räpellystä. Oon käynyt peräti viiden kilsan kävelyillä. Toistaiseksi ei mitään edistystä, odotus jatkuu.
Onhan tää oudon, hitaan, aika yksinäisen vellomisen aikakausi, sitä ei voi kieltää. Oon kuitenkin päässyt tylsistymisen tunteesta eroon ja löytänyt taas oman elementtini. Ehkä se johtuu siitä, että vaikka tuntuukin ettei vauva tuu ulos mahdollisesti ikinä, tiedostan kuitenkin että nyt oikeesti vedellään viimeisiä tällä elämäntyylillä. Nää tosiaan on viimeisiä hetkiä pitkään aikaan, kun kaikki pyörii kirjaimellisesti mun navan ympärillä, kukaan ei odota multa oikeastaan mitään, on suorastaan toivottavaa että nautiskelen ja hemmottelen itseäni mahdollisimman paljon. On sellainen kutkuttava deadlinen tuntu, jota ainakin mä tunnun tarvitsevan pystyäkseni kunnolla tarttumaan nykyhetkeen.
Jos tällaista on tässä koronatilanteessa sallittua lausua, niin oikeastaan nautin elämästäni suunnattoman paljon tällä hetkellä. Jotenkin koomista, että olo on näin loistava ihan raskauden loppumetreillä, kun se on ollut aivan päinvastainen loppukesästä saakka. Mutta hei, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Ja vaikka itse sanonkin, olen onneni enemmän kuin ansainnut kaikkien raastavien koitosten jälkeen. Ehkä tää on nyt se hehku!
Ihanaa sunnuntaita sinne <3 (Niin siis onhan nyt sunnuntai? Putosin viikonpäivistä kärryiltä helmikuussa.)
Postauksen kuvissa tämän hetkinen elämäni pähkinänkuoressa: kuuntelen pihalla äänikirjoja enkä voi lakata ihmettelemästä mahaani, pakko pysähtyä pällistelemään joka ikinen kerta kun ohitan peilin. Kelatkaa, että siellä on vauva. Vauva!
—
