Raskausviikko 13 – Nt-ultra, jäätävät riskiluvut ja orastava rakkaus

Miten selvisin tästä ajasta suht järjissäni, pystyin jotenkin käymään jopa töissä? En tiedä. Kai sitä on pakon edessä yllättävän sinnikäs, kun ei oikein muutakaan voi.

Kun niskaturvotusultran aika viimein koitti, oli siitä päivästä kun sain veriseulani säälittävät tulokset vahingossa käsiini kulunut jo kolme viikkoa – hemmetin pitkä aika ihmiselle, joka on täydessä paniikissa. Kuten postaussarjan edellisessä osassa mainitsin, olin näiden kolmen viikon aikana tullut loputtoman googlailuni perusteella siihen tulokseen, että mikäli ultrassa näkyisi vain vähän turvotusta ja sikiö olisi normaalin kokoinen, olisi meillä vielä ihan hyvä tsänssi onnelliseen loppuun. Kun nt-ultrapäivä viimein koitti, olin tietysti jännittynyt, mutta lähinnä vaan helpottunut, yksi osa piinaavasta odotuksesta olisi nyt ohi.

Makasin sairaalan hämärässä huoneessa ultrattavana, jännitys, toivo, pelko, kaikki mahdolliset tunteet korvissa humisten, kun kätilö vahvisti asian, jonka epätoivoisesti halusin kuulla. Vauva sätkii menemään pirteästi ja niskaturvotusta on alle 1 milli, kaikki näyttää ruudulla just siltä miltä pitää. Siirryttiin pöydän ääreen istumaan ja kätilö halusi tietty vielä vilkaista veriseulan arvoja ja laskea riskiluvut, mutta hän ei ollut yhtään huolissaan, pikainen muodollisuus vaan. Hetken aikaa toivoinkin, että oisin ymmärtänyt jotain ihan väärin ja koko homma osoittautuisi virheeksi, oppisin läksyn siitä ettei maallikkona kannata mennä verikoetuloksia omin päin analysoimaan. Valitettavasti kuitenkin huoneen tunnelma äkkiä muuttui. PAPP-A ja b-HCG-hormonien MoM-arvot molemmat 0,2 luokkaa kun niiden pitäisi olla lähellä yhtä. Korostunut riski äärimmäisen vakavaan trisomia 18:n ja muihin kromosomipoikkeamiin. Ylimääräisen verikokeen sijaan suositellaan pikaista istukkabiopsiaa vauvan koko kromosomiston tutkimiseksi. Kiireellinen aika geneettiseen neuvontaan seuraavalle päivälle. Pahoittelut ja tsemppitoivotukset. Kaikki voi olla aivan hyvin, tästä on turha vielä liikoja murehtia.

Ollaan vietetty viimeisen puolen vuoden aikana paljon aikaa meidän sairaalassa raskausosaston käytävillä. Tunnistetaan ne pariskunnat, joille on napsahtanut nt-ultrassa sama tuomio, itkeneet, järkyttyneet kasvot. Sydäntäsärkevää, kamalaa. Vaikka mä oon täysi idiootti kun olin sorkkinut verikoetuloksiani omin päin ennen ultraa, oli siitä mulle vihdoin hyötyäkin. Mä en nimittäin ollutkaan enää tässä vaiheessa itkenyt tai järkyttynyt, lähinnä huojentunut ja toiveikas. Kolmen viikon aikana hankkimani tieto ja hyvät ultrauutiset valoivat muhun voimaa. Sen sijaan että oisin saanut puskista turpiini, mun sydämessä alkoi orastaa tunne siitä, että meidän vauva on täysin terve. Kätilö ei varmaan oo tottunut moisten riskilukujen jälkeen katsomaan yhtä ilahtuneita tulevan äidin kasvoja kuin meikäläisen. Taistele vauvani, näytä meille että sua ei vaan kiinnosta mitkään tylsät numerot vaan kuljet omaa polkuasi jo mahasta saakka.

Jo seuraavana päivänä tavattiin geneettinen neuvonantaja (ei mitään hajua mikä tää on suomeksi ja onko Suomessa sama konsepti… jos joku tietää oikean termin, niin pliis kertokaa ja korjaan postaukseen – englanniksi se on ’genetic counselor’). Odotin sessiolta paljon tietoa ja tukea, mutta oishan se pitänyt arvata että kukaan ei voi kertoa mulle mitään mitä en jo kolmen viikon googlailun maailmanennätyksen jälkeen tiedä. Sellainen isku kasvoihin sieltä vielä kuitenkin tuli, että seuraava vapaa aika istukkabiopsiaan on vasta viikon kuluttua. Eihän noille mitään voi, mutta tuntui todella kohtuuttomalta venailla yhtään ylimääräistä sekuntia tuossa tilanteessa. Itkin koko automatkan himaan, koska olin kuin äärimmilleen virittynyt jousi, enkä oikeasti tiennyt miten selviän järjissäni ensin viikon biopsiaa ja sitten vielä kaksi viikkoa sen tuloksia odotellessa. Selvisin silti, jotenkin.

Pelot eivät tietenkään tässä vaiheessa väistyneet, mutta jokin sisälläni liikahti. Ekat viikot plussan jälkeen olin pelännyt keskenmenoa niin kovin, etten halunnut sallia itselleni liikoja onnentunteita, ja veriseulan tulokset nähtyäni mieleni valtasivatkin ihan toisenlaiset kauhukuvat. Olin pitänyt väkisin jonkinlaista etäisyyttä vatsaani ja raskauteeni, taistellut kiintymystä vastaan. Mutta hiljalleen, nt-ultraa seuraavien päivien aikana uskalsin päästää rakkauden itämään. Tai ei kai se mitään lupia kysellyt, vaan kalusi tiensä kovaan sydämeeni ja alkoi sieltä versoa. Käteni hakeutui usein vaistomaisesti paijaamaan vatsaani – enkä enää pakottanut sitä pois. Rakkaus oli vielä vapisevaa ja pelon sävyttämää, mutta sitä ei voinut enää kieltää. Aloin tuntea mystistä yhteyttä vauvaani ja vaikka olin alusta saakka ajatellut sitä tietyn sukupuolisena, vaihtuikin tunne yhdessä hetkessä sukupuolesta toiseen.

Ennen kaikkea tässä kohtaa sisimmässäni alkoi kyteä suunnattoman vahva tarve suojella syntymätöntä vauvaani. Mitä lähemmäs viikon päässä siintävää istukkabiopsiaa päästiin, sitä enemmän se alkoi tuntua huonolta idealta. Vaistoni terveestä, tyytyväisestä vauvasta oli niin voimakas, että ylimääräisen keskenmenoriskin ottaminen biopsian muodossa tuntui aivan hirveältä. Päivät kuluivat sumussa, enkä biopsian aamunakaan ollut varma, pystyisinkö käymään sen läpi.

To be continued…

 

Lue postaussarjan muut osat täällä.

Facebook | Bloglovin | Instagram

Perhe Oma elämä Raskaus ja synnytys

Talo on maksanut itsensä takaisin

Pyritään nykyään käymään kävelyllä joka alkuilta kun F on tullut töistä kotiin. Vaikka väsyttäisi tai tuulisi ihan liikaa, vaikkei yhtään kiinnostaisi ja vaikka mun maha painaisi tuhat kiloa ja tuntuisi siltä että se valahtaa hetkenä minä hyvänsä nilkkoihin saakka. Alue, jolla asutaan on täynnä toinen toistaan upeampia luksuslukaaleja ja herraskaisia merenrantahuviloita, joiden näkee seisseen paikoillaan tuulessa vähintäänkin sen sata vuotta. Jos riipii itsensä rinnettä pitkin sen huipulle saakka, ohittaa monta ruosteista postilaatikkoa ylväiden vaaleiden talojen edustalla ja huomaa katsoa tiettyyn syvennykseen, näkee sieltä pilkistävän vaatimattoman, punatiilisen talon. Talo jää ohi kulkiessa helposti huomaamatta, sillä se kadulta katsottuna ikäänkuin uppoaa penkereeseen ja katoaa viereisten näyttävämpien, suurempien, ilta-auringossa kimaltavien villojen varjoon.

Kun astelee parkkiruudun ohi, laatoitettua kujaa vähän alaspäin ja avaa kuluneen, valkoisen portin joka välillä turpoaa ja jumittuu ärsyttävästi kiinni, löytää itsensä meidän puutarhasta. Se ei ole yhtä suuri kuin naapureiden, pieni punatiilinen talo pihan keskellä ei tee samanlaista vaikutusta kuin viereiset kartanomaiset rakennukset. Mutta voi, mikä ihana paikka se on. Meidän paikka.

Valehtelisin jos väittäisin, etten jo nyt suunnittelisi ehkä kymmenen vuoden päästä ostavani yhtä niistä vaaleista, sata vuotta vanhoista villoista, joissa on valtavat ruutuikkunat, lasitettu terassi, lukuisia ulokkeita, hurmaavia yksityiskohtia ja joiden seiniä pitkin kiipeää alkukesällä sinisateita. Mutta just nyt, just meille, tänä keväänä, tämä talo ja puutarha on osoittautunut paratiisiksi. Sää on ollut upea jo tosi pitkään ja sama näyttäisi jatkuvan nykyisten ennusteiden loppuun saakka. Ja jostakin kummallisesta syystä, vaikka pihamme aukeaa merelle eikä tuulensuojaa juurikaan ole, on terassimme lähes aina kauniilla ilmalla lämmin ja tuuleton. Ehkä ne viereiset lukaalit blokkaa meiltä tuulen, ken tietää. Ainakin niitä on kiva ihailla kun oleskelee meidän pienellä talolla.

Ne loputtomilta tuntuneet talvikuukaudet, kun oli aina vaan jäätävää ja pimeää ja tuntui siltä kuin olisimme ostaneet tavallisen, ahtaahkon asunnon hiton kaukana kaikesta ovat takanapäin. Nyt eletään sitä aikaa, kun päätän siirtää kasvimme kevään kunniaksi tilavampiin ruukkuihin ja teen sen terassilla, auringon porottaessa selkääni. Ja sitä, kun makoilen kasvihuoneessamme päivän pihapuuhista uupuneena ja katselen pensasaidan läpi kun poikaystäväni hakkaa puita pieniksi keoiksi. Sitä, kun kuulen jäätelöauton tutun melodian ja kirmaan tohveleissa kadunvarteen ostamaan mehujäätä kolmellakymmenellä eurolla ilmekään värähtämättä. Sitä, kun himassa istuminen ties miten monetta viikkoa putkeen alkaa kyllästyttää, keitän itselleni kupin kahvia ja juon sen ulkona bambutuolilla, eikä tilanne ookaan yhtään niin paha. Me ollaan poikkiksen kanssa molemmat aikamoisia kotihiiriä ja nyt tuntuu siltä, että talokevään myötä elämänlaatumme on kohonnut uusiin ulottuvuuksiin. Muhitaan kotona, otetaan iisisti ja fiilistellään niin paljon kuin sielu sietää – mutta olohuoneen sijasta ulkona, omalla pihalla, tehdään hiljalleen sekalaisia hommia kuin ehta talonomistajapariskunta konsanaan.

Joskus, ihan hetkeksi vaan, huomaan unohtaneeni koko maailmaa ja koko kevättä varjostavan poikkeustilan. Tuntuu kuin oltaisiin meidän lempilomalla, vuokrattu talo jostain uinuvasta kreikkalaisesta kalastajakylästä ja vellottaisiin vaan menemään siinä tavallisessa, ihanassa lomakuplassa, sanoin poikaystävälleni sunnuntaina. Tällä hetkellä elämä tosiaan tuntuu lomamaiselta, muistakin syistä kuin että mä tosiaan oon pitkällä lomalla. Talo on jo maksanut itsensä takaisin, kyllä kannatti muuttaa.

Facebook | Bloglovin | Instagram

Suhteet Sisustus Oma elämä Ystävät ja perhe