Mittaamattoman tunnearvokas lähetys

Reilu vuosi sitten tapahtui jotakin, johon olin osannut jo pidemmän aikaa varautua, mutten koskaan olisi voinut olla valmis. Olin saapunut sairaalaan lentokentältä vasta muutamaa tuntia aiemmin ja meidän pieni perhe oli kokoontunut mummon vuoteen ympärille. Ei tiedetty, kuinka paljon aikaa meillä olisi, mutta tiedettiin, ettei sitä olisi kovin paljoa. Sinä samana iltapäivänä pidin mummoa hänen lämpimästä kädestään, kun hän viimeistä kertaa veti henkeä. Broidin käsivarsi oli mun ympärillä ja F seisoi sängyn jalkopään tienoilla. Äiti oli just hakemassa kahvia tai jotain, poissa huoneesta, joten mummolle tuli kai sopiva hetki lähteä.

On vaikea selittää, mitä mummo mulle merkitsi, kunpa osaisinkin. Muistotilaisuudesta jäi vähän harmittamaan se, että puhumaan rohkaistuneiden sukulaisten muisteloissakin vaatimaton, ujo mummoni tuppasi jäämään jotenkin sivuhahmoksi. Niin vähän meteliä hän oli itsestään elämänsä varrella pitänyt, huolehti aina muista, auttoi toisia menestymään ja vetäytyi itse mielellään taka-alalle. Olisin halunnut kertoa tän muistotilaisuudessa, ja että miten valtavan suuri, positiivinen vaikutus mummolla oli mun elämään. Hän ei todellakaan ollut sivuhahmo, enemmänkin johtotähti tai peruskallio. Mutten osannut avata suutani, enkä olisi varmasti saanut itkulta puhuttuakaan. Uskon, että mummo olisi anyways kuitannut häntä valokeilaan nostavat jutut turhana humpuukina ja halunnut vaihtaa äkkiä aihetta. Sellainen hän oli, mun rakas, sitkeä mummo.

Vuosi sitten, ensimmäisenä jouluna ilman mummoa, istuin F:n perheen joulupöydän reunassa, näykin Suomesta kuskattua mätiä muiden syödessä ankkaa ja itkin hiljaa. Elämä oli lopullisesti muuttunut, joulu oli lopullisesti muuttunut, mummon peruskalliota ei enää ollut ja mun oli vaan jatkettava tästä. Niin kamala ikävä, etten tiennyt miten päin olla. Tulisin varmasti lopun ikääni miettimään elämän tienhaaroissa mummolta saatuja oppeja, vaikkakin suurelta osin päättäisin olla toimimatta niiden mukaan koska ollaan niin erilaisia. Silti ihan vaan niiden tiedostaminen toisi turvaa, ja sen ajattelu, kuinka mummo tästäkin kotkotuksesta kuultuaan hymyilisi ujosti kääntäen lempeän katseensa toisaalle ja näkisin heti, että sen mielestä havittelen taas jotain ihan hölynpölyä, muttei se viitsi sanoa sitä suoraan. Jokaiselle pitäisi suoda samanlainen, maailman ihanin mummo.

Mummon mies oli vetänyt viimeisen henkäyksensä vuotta aiemmin, joten mummon kuolema tarkoitti sitä, että heidän kaunis Laajasalon asuntokin piti myydä. Jos oisin asunut vielä Suomessa, oisin melkein satavarmasti halunnut ostaa sen itselleni, kodiksi. Tilanne kuitenkin on mikä on, joten en voinut ostaa asuntoa enkä saanut osaani sen kauniista huonekaluistakaan. Ei ollut järkevää tapaa kuskata huonekaluja Kööpenhaminaan, enkä jaksanut alkaa niistä vääntämään. Kolmea toivoin kuitenkin: mummon miehen 60-luvulla hankkimaa naista kuvaavaa maalausta, mummon hopeakehyksistä taulua, jonka väreissä voi melkein haistaa keskikesän hiljaisuuden sekä mummon vanhaa kukkakuviollista posliiniastiastoa, jonka parissa ollaan elämäni kaikki joulut ja muut mummolan juhlallisuudet vietetty. Sain ne kaikki, toimitin jo kauan sitten väliaikaisvarastoon ja vihdoin, toissapäivänä, saapui mittavan tunnearvokas kuljetus meidän uuteen taloon.

Oon viettänyt lukemattomia tunteja mummolan pyöreän ruokapöydän äärellä, merta katsellen, näitä esineitä ihaillen ja nyt katselen merta oman ruokapöytäni ääreltä, samoja esineitä suojistaan kuorien. Kuvittelen tulevia jouluja meidän oman, pian toivottavasti kasvavan perheen kesken, sitä kun syödään juhlavia ruokia mummon kukkalautasista ja F on ärsyyntynyt, kun oon taas hamstrannut lisää astioita joita ei saa pestä koneessa. Muistelen sitä aikaa, kun mun lähes koko elämä oli Laajasalossa, mummola nurkan takana ja poikkesin sinne usein kahville pienen oranssin koirani kanssa.

Nyt elämä on täällä jossain ja näyttää ihan erilaiselta. Onneksi kuitenkin hitusen verran myös tutulta. Ja hei, vihdoin, saapuneen tavaralähetyksen myötä jo paljon enemmän ihka oikealta kodilta.

Facebook | Bloglovin | Instagram

Koti Sisustus Oma elämä Ystävät ja perhe

Talon plussat ja miinukset

Koti on mulle tosi vahva sana, samaan tapaan kuin rakkaus. F taitaa olla ainut poitsu, ketä oon ikinä rakastanut ja vaikka oon asunut elämäni aikana lukuisissa eri asunnoissa, on mulla ollut vain muutama koti. Vaikka uskon täysin rinnoin siihen, että meidän talosta tulee mulle juurikin koti, on vielä liian aikaista sanoa sitä. Täällä on hyvä olla etenkin nyt kun pahimmat sotkut on siivottu ja tiedetään suunnilleen missä meidän kamat on, mutta sitä tunnetta ei oo vielä tullut. Kyllä sen sitten tietää kun on kotona.

Oon yhä ihan kujalla kaikista taloon liittyvistä uusista kotitöistä ja esimerkiksi meidän avaruusajan lampuista, jotka F isänsä kanssa välttämättä halusi ympäri taloa asentaa (tarvitaanko kylppärin kattoon automaattiset spotit jottei tartte käyttää nanosekuntia valokytkimen painamiseen, siitä voi olla montaa mieltä). Oon kuitenkin ehtinyt jo aika hyvin tutustua meidän taloon. On monta juttua josta tykkään ja muutama sellainen, jotka saa jo kaiholla muistelemaan Nørrebron (tai Laajasalon!) aikoja.

 

Tässäpä muutamia suosikkijuttuja talosta (onneksi plussia sentään on tässä kohtaa enemmän kuin miinuksia):

  • Olohuoneen leveät ikkunalaudat. Ehdin Nørrebron kodissa tottua ikkunalautoihin kauniin koristesälän ja kasvien säilytyspaikkana, joten on ollut yllättävän hankalaa sopeutua sisustamaan kotia, jossa leveitä ikkunalautoja ei ookaan loputtomasti tarjolla.
  • Avokeittiö. Onhan se nyt ihanaa, kun kokkaillessa tai keittiötä siivoillessa voi jutella vaikkapa mahdollisten vieraiden kanssa, eikä tartte oman elämänsä Tuhkimona sulkeutua kyökkiin yksikseen.
  • Kaksi kylppäriä. Meni varmaan viikko pari, ennen kuin mä ja F tajuttiin, ettei meidän enää tartte koordinoida vessa- ja suihkukäyntejä, kun kylpyhuoneita onkin kaksi! Mitä luksusta, että voi vaan itsekkäästi kävellä suihkuun varmistamatta, ettei toisella oo mitään akuuttia tilannetta kehitteillä 😀
  • Olkkarin lasiovi. Mä rakastin meidän Nørrebron asunnon ulkonäköä yli kaiken ja yksi lempparijutuista oli olo- ja ruokailuhuoneen jakavat ranskalaiset ovet.Tavallaan jouduttiin vähän downgradaamaan kotimme tyyliä, mutta onneksi asuntojumalat olivat sen verran armollisia, että antoivat pitää yhden lasioven olohuoneessa.
  • Olkkarin useat ikkunat. Ei ole erkkerin voittanutta, mutta oon aina haaveillut söpöistä huoneista, joissa olisi monta ruutuikkunaa vieretysten. Nyt meidän olkkari-keittiössä on peräti neljä suurehkoa ikkunaa sekä tietysti terassille avautuvat ovet.
  • Näköala merelle. Muistin sen ainokaisen asuntonäytön perusteella, että näköala merelle oli hyvä, mutten sitä kuinka hyvä. Meri on todellakin läsnä kodissamme, enkä usko ikinä kyllästyväni aalloilla tanssiviin oransseihin aamuruskoihin, meren kohinaan sateisina iltoina ja ikkunoiden ohi hitaasti lipuviin laivoihin.
  • Unelmien makuuhuone. Meidän makkarin sisustus on vielä aivan vaiheessa, katosta roikkuu pelkkä hehkulamppu ja jättimäinen lintutaulu on tönöttänyt nurkassa jo kaksi kuukautta. Kaappitilaa on huonosti, kunnollinen peili puuttuu ja parvekkeelle avautuvia lasiovia kehystää edellisten asukkaiden jättämät aivan liian lyhyet ja jotenkin outoon kohtaan asennetut verhot. Silti huone on jo nyt – vaikka itse sanonkin – yksi kauneimmista koskaan näkemistäni. Todellinen unelmamakkari. En malta odottaa sen sisustamista, täytyykin alkaa taas googlailla verhotankoa…
  • Valo. Jopa näin kaamosaikaan kotiimme tulvii sen verran valoa, että pimeässä Vesterbron kämpässä näivettyneisiin kasveihin on alkanut pukata uutta oksaa ihan huimaa vauhtia.
  • Takka. Tää ei varmaan selittelyjä kaipaa? Hinguin takkaa taloa etsiessämme, mutta koska vaatimuslista oli muutenkin niin naurettavan pitkä (ja budjetti rajallinen), olin jo kuopannut kyseisen haaveen.

Ja sitten ne miinukset:

  • Matala, eli normaali, huonekorkeus. En ollut tajunnutkaan, kuinka mittavan korkeat huoneet Nørrebron kodissamme oli – ja kun muuttokuormamme saapui taloon, tuntui paikoin kuin oltaisiin yritetty änkeä ihmisten huonekaluja menninkäisten majaan 😀 Suurin järkytys oli ehkä se, että rakas lintutauluni ei kertakaikkiaan mahdu minnekään järkevään paikkaan!
  • Kylmä makuuhuone. Unelmien makkarillakin on siis synkkä kääntöpuolensa! Tanskalaiset eivät ole lämpöeristyksessä kunnostautunutta kansaa ja valitettavasti meidän makuuhuoneen pieni lämpöpatteri ei kunnolla riitä suhteellisen kookkaan huoneen lämmittämiseen. Kipuan iltaisin sänkyyn kärsivänä jääkalikkana, mutta kappas! Nukun hitsin hyvin raikkaassa huoneilmassa ja aamuyön tunteina havahtuessa on jo ihanan lämmin. Vaikka siis nukkumaan mennessä viluttaa, ei tilanne oo sama kuin eteläisemmässä Euroopassa, jossa asunnot on talvisin aivan sietämättömän kylmiä. Paremman unenlaadun ja raikkaamman hengitysilman takia voisi sanoa, että viileä makkarikin on melkeinpä plussa.
  • Suuren säilytystilan puute. Meillä on vaikka kuinka paljon tilaa säilyttää erilaisia koreja, laukkuja, laatikoita ja nyssyköitä, muttei käytännössä mitään varastointipaikkaa suuremmille huonekaluille. Joskus sitä vaan ei haluaisi heti luopua vaikkapa ylimääräisestä nojatuolista tai vierassängystä, mutta ellei saada niitä ängettyä talon varsinaiseen sisustukseen, on meidän vähän pakko. (Jokerikorttina meillä kyllä on talon pieni ikkunallinen lisärakennus, mutta se on niin söpö että mieluummin tekisin siitä viihtyisän työhuoneen tai ateljeen, kaaosvaraston sijaan.)

Kuten sanottu, on kodiksi asettuminen ja sisustaminen vielä totaalisen kesken, mutta hiljaa hyvä tulee. Nyt pahimmasta muuttokaaoksesta ja joulukiireistä selvittyä ollaan ikään kuin saavutettu hyvä nollatilanne (tai no okei, onhan tää jo paljon parempi kuin nolla!), josta kotia voi hiljalleen rakentaa. Se kaikista kivoin pesimisvaihe saa siis alkaa 🙂 Uskon ja toivon, että saadaan seuraavien kuukausien aikana paljon aikaan – ja kun kevät koittaa, on meillä täällä jo ihan koti koti.

Enää tarvitaan mm. vähän kärsivällisyyttä, lamput kattoon ja uudet verhot.

Facebook | Bloglovin | Instagram

Koti Sisustus Oma elämä