Mittaamattoman tunnearvokas lähetys
Reilu vuosi sitten tapahtui jotakin, johon olin osannut jo pidemmän aikaa varautua, mutten koskaan olisi voinut olla valmis. Olin saapunut sairaalaan lentokentältä vasta muutamaa tuntia aiemmin ja meidän pieni perhe oli kokoontunut mummon vuoteen ympärille. Ei tiedetty, kuinka paljon aikaa meillä olisi, mutta tiedettiin, ettei sitä olisi kovin paljoa. Sinä samana iltapäivänä pidin mummoa hänen lämpimästä kädestään, kun hän viimeistä kertaa veti henkeä. Broidin käsivarsi oli mun ympärillä ja F seisoi sängyn jalkopään tienoilla. Äiti oli just hakemassa kahvia tai jotain, poissa huoneesta, joten mummolle tuli kai sopiva hetki lähteä.
On vaikea selittää, mitä mummo mulle merkitsi, kunpa osaisinkin. Muistotilaisuudesta jäi vähän harmittamaan se, että puhumaan rohkaistuneiden sukulaisten muisteloissakin vaatimaton, ujo mummoni tuppasi jäämään jotenkin sivuhahmoksi. Niin vähän meteliä hän oli itsestään elämänsä varrella pitänyt, huolehti aina muista, auttoi toisia menestymään ja vetäytyi itse mielellään taka-alalle. Olisin halunnut kertoa tän muistotilaisuudessa, ja että miten valtavan suuri, positiivinen vaikutus mummolla oli mun elämään. Hän ei todellakaan ollut sivuhahmo, enemmänkin johtotähti tai peruskallio. Mutten osannut avata suutani, enkä olisi varmasti saanut itkulta puhuttuakaan. Uskon, että mummo olisi anyways kuitannut häntä valokeilaan nostavat jutut turhana humpuukina ja halunnut vaihtaa äkkiä aihetta. Sellainen hän oli, mun rakas, sitkeä mummo.
Vuosi sitten, ensimmäisenä jouluna ilman mummoa, istuin F:n perheen joulupöydän reunassa, näykin Suomesta kuskattua mätiä muiden syödessä ankkaa ja itkin hiljaa. Elämä oli lopullisesti muuttunut, joulu oli lopullisesti muuttunut, mummon peruskalliota ei enää ollut ja mun oli vaan jatkettava tästä. Niin kamala ikävä, etten tiennyt miten päin olla. Tulisin varmasti lopun ikääni miettimään elämän tienhaaroissa mummolta saatuja oppeja, vaikkakin suurelta osin päättäisin olla toimimatta niiden mukaan koska ollaan niin erilaisia. Silti ihan vaan niiden tiedostaminen toisi turvaa, ja sen ajattelu, kuinka mummo tästäkin kotkotuksesta kuultuaan hymyilisi ujosti kääntäen lempeän katseensa toisaalle ja näkisin heti, että sen mielestä havittelen taas jotain ihan hölynpölyä, muttei se viitsi sanoa sitä suoraan. Jokaiselle pitäisi suoda samanlainen, maailman ihanin mummo.
Mummon mies oli vetänyt viimeisen henkäyksensä vuotta aiemmin, joten mummon kuolema tarkoitti sitä, että heidän kaunis Laajasalon asuntokin piti myydä. Jos oisin asunut vielä Suomessa, oisin melkein satavarmasti halunnut ostaa sen itselleni, kodiksi. Tilanne kuitenkin on mikä on, joten en voinut ostaa asuntoa enkä saanut osaani sen kauniista huonekaluistakaan. Ei ollut järkevää tapaa kuskata huonekaluja Kööpenhaminaan, enkä jaksanut alkaa niistä vääntämään. Kolmea toivoin kuitenkin: mummon miehen 60-luvulla hankkimaa naista kuvaavaa maalausta, mummon hopeakehyksistä taulua, jonka väreissä voi melkein haistaa keskikesän hiljaisuuden sekä mummon vanhaa kukkakuviollista posliiniastiastoa, jonka parissa ollaan elämäni kaikki joulut ja muut mummolan juhlallisuudet vietetty. Sain ne kaikki, toimitin jo kauan sitten väliaikaisvarastoon ja vihdoin, toissapäivänä, saapui mittavan tunnearvokas kuljetus meidän uuteen taloon.
Oon viettänyt lukemattomia tunteja mummolan pyöreän ruokapöydän äärellä, merta katsellen, näitä esineitä ihaillen ja nyt katselen merta oman ruokapöytäni ääreltä, samoja esineitä suojistaan kuorien. Kuvittelen tulevia jouluja meidän oman, pian toivottavasti kasvavan perheen kesken, sitä kun syödään juhlavia ruokia mummon kukkalautasista ja F on ärsyyntynyt, kun oon taas hamstrannut lisää astioita joita ei saa pestä koneessa. Muistelen sitä aikaa, kun mun lähes koko elämä oli Laajasalossa, mummola nurkan takana ja poikkesin sinne usein kahville pienen oranssin koirani kanssa.
Nyt elämä on täällä jossain ja näyttää ihan erilaiselta. Onneksi kuitenkin hitusen verran myös tutulta. Ja hei, vihdoin, saapuneen tavaralähetyksen myötä jo paljon enemmän ihka oikealta kodilta.
—
