5 kk vauva itsenäistyy, hauskuuttaa – ja valvottaa vieläkin
Jaiks, kulunut kuukausi vauvan kanssa on ollut sanalla sanoen mielenkiintoinen. Bebe täytti reilu viikko sitten viisi kuukautta ja aika on hurahtanut ohi entistäkin kovempaa vauhtia. Ajankuluun on vaikuttanut muun muassa meidän aikuisten elämän muu vipinä, eikä varmaan vähiten se että minityyppi brutaalisti valvottaa meitä yhä öisin. Osa päivistä velloo ohi sellaisessa hitaan, ajattoman, kiireisen, välillä aika väsyneen, laiskan, iloisen, ärsyyntyneen, rakkaudentäyteisen tunnekirjon mössössä – on välillä vaikea muistaa, mistä päivä alkaa ja mihin se loppuu, milloin joku juttu on tapahtunut… tai tapahtuiko se ollenkaan, vai kuvittelinko vain.
Olen kiitollinen etten heinäkuun lopulla bebbelin univaikeuksien vaivihkaa alettua, tai kuukausi sitten niiden ollessa jo tosi pahoja, tai pari viikkoa sitten kun ne saavuttivat tähänastisen huippunsa, tiennyt että päästään nauttimaan niistä vielä lokakuunkin puolella. On ollut tavallaan armollista mennä iltaisin sänkyyn sydän täynnä toivoa, kyllä tänä yönä varmaan nukutaan jo ihan hyvin, mulla on sellainen kutina, ja sitten ottaa yksi yö kerrallaan turpaan 😀 Niin kauan kun toivo kytee, ei liikaa uuvuta tai lannista. Ja ihmeen kaupalla olo on ollut päivisin ihan pirteä, vaikka pahimmillaan herätyksiä kertyy kymmenisen yön aikana. Everything happens for a reason – tässä tilanteessa vuosia vaivanneesta insomniasta on ollut yllättävää hyötyä, kun oon jo tottunut huonomman unen kausiin.
Muutama päivä sitten alettiin hellästi unikouluttamaan vauvaa, tai siis hiljalleen vierottamaan häntä uneen liittyvästä imetys- ja vaunulenkkiassosiaatiosta. (Pliis älkää tulko kertomaan, miten teillä ei mikään auttanut ja vauva nukkui päin prinkkalaa esikouluun tai armeijaan saakka.) En tiedä tepsiikö meidän kikkailu ja jos joo niin millä aikajänteellä, mutta jo se auttaa omaa fiilistä kun aktiivisesti koitetaan tehdä asialle vihdoin jotain. Toivo elää. Ehkä tänään on kuin onkin se päivä, kun nää venähtäneet hulinat from hell väistyvät!
Muuta valittamisen sanaa mulla ei sitten olekaan. Vauva on ihana ja hurmaava, vaikkakin toivoisin näkeväni häntä hiukan harvemmin yöaikaan, kröhöm.
Niin paljon tuossa pikkuisessa kehossa ja mielessä tällä hetkellä myllertää, etten toisaalta ihmettele yhtään jos raukan unet häiriintyy. Bebe oppi jopa viimein muutamaa päivää ennen 5 kk -synttäreitään kääntymään selältä vatsalleen. Olin just päässyt googlaamasta mitä tehdä kun vauva ei vieläkään osoita pienintäkään kiinnostusta kääntyilyä kohtaan, ja sitten eräänä aamuna se vaan ihan pokkana köllähti mahalleen kuin olisi tehnyt niin aina. Sain hyvän muistutuksen siitä, ettei moisia kannata stressailla tai muihin vauveleihin liikoja vertailla – ja että tuolle neidille on turha sanella omia toiveita, hän tekee jutut oman mielensä mukaan sit kun häntä sattuu kiinnostamaan.
Omalta kannaltani ehdottomasti isoimpia muutoksia sitten vauvan 4 kk -postauksen on se, että bebe on muuttunut entistäkin reippaammaksi ja rennommaksi, eikä sitä voisi enää vähempää kiinnostaa kumman vanhempansa kanssa päiväsaikaan hengailee, kunhan maitoa ja viihdykettä piisaa. Kesällä tuntui utopistiselta ajatukselta, että voisin enää koskaan tehdä mitään ilman vauvaa ja sitten lähes yhtäkkiä olinkin taas päivisin vapaa kuin taivaan lintu niin tahtoessani! (Ehkä mä tästä syystä oon ollut vähän liiankin optimistinen myös yöunien äkkiparantumiseen itsekseen…) Viime viikkojen aikana oon ottanut muutamankin kaivatun breikin mammailusta ja käynyt lounastreffeillä, joogassa ja peräti viettänyt kokonaisen päivän ystävän kanssa kylpylässä rentoutuen. Iltaisin vauva lietsoutuu yhä hysteriaan mikäli äitinsä ei ole paikalla, mutta se että voin välillä about klo 18 saakka tehdä yksin mitä lystään tuntuu upealta. Kyllä tästä vielä normielämään hiljalleen palataan, joskin uudenlaiseen ja entistä paaaaljon ehompaan.
Iso edistysaskel otettiin kanssa kiinteiden ruokien suhteen noin viikko sitten neuvolan tädin loistoneuvon avulla. Me siis aloittiin soseiden maistelu jo kuukausi sitten, mutta bebe ei jotenkin hiffannut koko konseptia ja viikot kuluivat parin pikkulusikallisen päivävauhtia eikä ruoan määrässä tapahtunut mitään edistystä – vaikka meistä tuntui, että huimaa vauhtia kasvava minityttö kipeästi kaipasi jo tukevampaakin tavaraa maidon ohelle. Neuvolassa sitten tosiaan kehotettiin testaamaan ruokailukertojen määrän kasvattamista yhden sijasta kahteen tai kolmeen päivässä, ja johan alkoi tapahtua! Nyt vauveli hotkii hyvällä ruokahalulla kolme pikkuista annosta sosetta päivässä, eikä vaikuta enää jatkuvasti nälkäiseltä. Jee.
Kuluneina viikkoina vauvan juttelu on siirtynyt uusiin sfääreihin, tuntuu ettei toi muuta teekään kuin jokeltelee, hihkuu, ulisee ja päristelee kellon ympäri. Hyvä kun harjoittelee, hänellä kun on pari kolme kieltä opittavana. Oon varmasti aiemminkin maininnut, että mies on kutsunut mua pitkään lempinimellä Puhuva Pää, ja nyt sille on alkanut tosissaan valjeta että on vapaaehtoisesti generoinut perheeseensä toisenkin mokoman.
Nykyään tuntuu siltä, että vauva on ihkaoikea pikkulapsi avuttoman, nukkemaisen otuksen sijaan. Hän on jo tavallaan niin kovin itsenäinen (sanoiko joku itsepäinen?) ja tietää tasan mitä tahtoo. Hän kommunikoi omat mielipiteensä selkeästi, ja niitä on muuten paljon. Hän on malttamaton, utelias ja kiinnostunut aivan kaikesta mitä ympärillään näkee. On käynyt selväksi, ettei hän oo pelkästään äitinsä söpö pikku sidekick suloisissa asuissaan, vaan oma persoonansa, tyyppi joka elää ikiomaa uutta elämäänsä – minä tässä olen se sidekick.
Vauhti millä vauva oppii ja omaksuu asioita on päätä huimaava, ja on mahdottoman hienoa katsoa sitä kaikkea ihan vierestä. En ennen vauvan tuloa yhtään tiennyt mitä tältä elämänvaiheelta odottaa, mutten tosiaan osannut kuvitella sen olevan näin hauskaa (paitsi silloin kun uuvuttaa, mutta väsymystä puolestaan osasin hyvinkin odottaa). Ei oo kulunut päivääkään, ettei mulla olisi ollut mielettömän onnellinen ja onnekas olo, kun hän on minun pieni ystävä ja saadaan viettää jokainen päivä yhdessä. Oon varmaan kirjoittanut tän saman sata kertaa aiemminkin, mutta menköön 😀
—
