Ystävistä, uusista rutiineista, juurista ja vähän donitseistakin

Oon puhunut aiemmin siitä, että välillä tuntuu vähän raskaalta rakentaa taaaaaas uutta elämää uuteen kaupunkiin just kun olin ehtinyt suunnilleen kotiutua Köpikseen. Eipä siinä, itsehän mä tätä halusin ja itse päätin muuttaa uinuvalle esikaupunkialueelle tänne jonnekin kauas, kimmeltävän meren ääreen. Mutta vaikka muutosta tahtookin, ei se tarkoita sitä etteikö välillä kaipaisi vanhaa. Sekin oli kieltämättä ihanaa, että lempikaupunki sykki ihan siinä meidän suurten ruutuikkunoiden alla ja ne muutama hyvä ystävä jotka oon uudesta maasta löytänyt, asuivat pyöräilymatkan säteellä.

Näin jälkiviisaana, elämä tuntui silloin tutummalta. Kontrasti Helsingin aikaan ei ollut näin valtava, ja uskon sen olleen hyvä asia.

Mutta tosiaan, täällä sitä nyt asutaan. Vaikken sitä ääneen tunnustakaan, välillä mielessä on välähtänyt utuinen mitä olen mennyt tekemään -fiilis. Ei kovin vakava sellainen, mutta kuitenkin. On ollut välillä yksinäinen olo, juureton ja outo. En ois millään jaksanut alkaa riipiä kasaan uusia rutiineja ja uusia ihmisiä, oli pitkään helpompi vaan olla ja odottaa.

Ja kappas, on alkanut tapahtua.

Ensinnäkin oon saanut uuden kaverin. Se asuu sataman toisella puolen, on laillani muuttanut tänne rakkauden perässä, saanut vauvan ja pysähtyy välillä miettimään mitä ihmettä sen elämässä on tapahtunut. Lähetellään toisillemme linkkejä, huvittavia kuvia meidän vauvoista, viestejä Instagramissa, kahvitellaan ja puhutaan niin kuin oltais tunnettu pitkään. En usko, että hän malttaa viipyä täällä meidän rannikolla kovin kauaa, mutta on ollut kesän aikana tosi iso tekijä siinä että mulle on tullut kotoisa olo. Ja oon alkanut uskoa, että kyllä täältäkin – keskeltä ei mitään – vielä kamuja löytyy.

Tuosta kadun varrelta, ihan läheltä, myytiin talo. Kuultiin F:n kanssa huhuja, että sen oli ostanut nuorehko pari. Yhtenä päivänä nähtiin vieras auto lähellä meidän parkkipaikkaa ja viivyteltiin tavalliseen tapaamme vähän socially awkwardly tien reunustalla ja yritettiin saada auton omistajista vilaus. Ei kulunut montaakaan sekuntia, kun hymyilevä mies jolla oli hipsteritatuoidut käsivarret kiiruhti meidän luokse. Se puhui vaivatonta, rönsyilevää englantia ja kertoi, että ne ovat juuri myyneet Nørrebron asuntonsa ja muuttavat syyskuussa meidän naapuriin. Ei meidän ollut tarkoitus näin kauas muuttaa, muttei enää päästy yli siitä ajatuksesta että asuttaisiin meren lähellä. Vaimo ja poika olivat ilmestyneet miehen vierelle ja sen vaimo huokasi: käytiin just uimassa, tuntuu niin hyvältä muuttaa tänne. Siinä tien poskessa ja vähän kiireessä ei ollut sen aika, mutta oisin voinut puhua puoli tuntia siitä miten mekin myytiin Nørrebron asunto, huumaannuttiin merestä ja kuinka jokin tässä paikassa vaan tuntuu hyvältä. Sovittiin kahvitreffit.

Ollaan oltu vauvan kanssa aktiivisia, käyty vauvajumpassa, äitijumpassa ja vauvauinnissa. Lounastettu kapungilla ja tsekkailtu paikallisia pikku tapahtumia, pyörähdetty kirjastossa. Oon jutellut sekalaisten mummojen kanssa arasti tanskaksi. Kun me muutettiin tänne Köpiksestä, tuntui ettei täällä tapahdu yhtään mitään. Mutta toisaalta – Köpiksessä tapahtui aina niin paljon kaikkea, etten ikinä osannut päättää mitä tekisin enkä usein lopulta tehnyt yhtään mitään. Oon huomannut, että on toisaalta kiva kun vaihtoehtoja on rajallisesti. Kanavoin oman elämäni Gilmoren tyttöä ja osallistun tyytyväisenä eventteihin, joihin oisin aiemmin suhtautunut vähän silleen alentuvan ironisesti. Oon tullut asiaa puntaroituani siihen tulokseen, että äitielämä pikkukaupungissa tekee mun persoonalle pelkkää hyvää.

Just kun olin tyytynyt elooni epäcoolien tapahtumien parissa, bongasin somesta luomubrunssiin ja viinimaisteluun päättyvän metsäjoogasession ja ilmoittauduin heti mukaan. Ilmeisesti omituiset mutta lähinnä hemmetin trendikkäät tapahtumat löytävät mut täälläkin, kunhan en aktiivisesti etsi vaan odotan universumin tiputtavan niitä eteeni. Tuntuu suorastaan huumaavalta, että vauva on yhtäkkiä niin reipas että pärjää isänsä kanssa kaksin tuntikausia ja voin alkaa taas hihhuloimaan metsässä.

Sen lisäksi että alan itse solahtaa uuteen elämääni, tuntuu myös siltä, että vanhat kaverit alkaa tottua ajatukseen meidän talosta täällä kaukana. Joitakin kuukausia siinä meni, mutta viime aikoina meillä on ravannut niin paljon jengiä Köpiksestä, että mielestäni meidän pitäisi saada paikallinen turisminedistämismitali. On lohdullinen ajatus, ettei kaikkea tartte aloittaa ihan alusta vaan ystävät kyllä seuraavat tänne. Ehkei hengailla enää yhtä usein, mutta on sitäkin kivempaa sitten kun hengaillaan.

Kenties tärkeimpänä merkkinä kotiutumisesta, huomaan että alan jo tuntea täällä paikkoja ja muutama suosikkimesta on muodostunut. On mielestäni ihanaa kun ei tartte sempoilla kaupasta, ravintolasta ja kahvilasta toiseen, vaan tietää jo mistä tykkää ja alkaa toistaa hyväksi havaittuja kaavojaan. Kun tietää valmiiksi mitä lounaslistalta tilaa ja mikä pöytä on beben kanssa kätevin. Ja sen, mistä saa parhaat donitsit!

Eli kyllä vain, alan sopeutua ja sen tuntuu to-del-la hyvältä. Oon tällä hetkellä sattuneista syistä pirun väsynyt, mutta jotenkin tosi onnellinen. En voi sanoa juurtuneeni, mutta ehkä sentään yksi pieni juurenalku on alkanut kehkeytyä.

Facebook | Bloglovin | Instagram

Kommentit (3)
  1. Ttiinatuulia
    9.9.2020, 15:05

    Kuulostaa i-ha-nal-ta, taas kerran 😊

    Täällä ne juurettomat juuret ehti kyllä asettua Köpikseen, mutta nyt yhtäkkiä naputtelenkin tätä kommenttia Suomesta, paljon aiemmin kuin olisi pitänyt – siis mitä?! Eh, näin se elämä kuljettaa, mutta järkyttävintä on ollut huomata että pitäisi olla kotonaan näissä kuvioissa joista lähdettiinkin, mutta tuntuu ettei kuuluta tänne enää ollenkaan 😯😬 siis jännän äärellä mennään… 😅

    1. Oho! En osaa edes kuvitella paluuta Suomeen. Mutta toisaalta voin kuvitella että siinä käy just noin, ettei enää kunnolla sopeudu sinnekään, ainakaan heti 🤗 Onneksi Köpikseen pääsee aina vaikka lomalle (tai no, ei tällä hetkellä kiitos koronan, mutta you know what I mean 😬).

      Tsemppiä sinne uuteen! Tai siis vanhaan, tai siis… 😃❤️

  2. Ttiinatuulia
    18.9.2020, 15:40

    Kiitos ❤️

    Eiköhän tästä järkytyksestä joskus toivuta 😄 Mutta to be honest: selvityksen alla on jo mitä budjettia ja paperisotaa vaatisi toinen koti Köpiksessä jos molempien työt haluaisi kuitenkin pitää siellä missä on (eli atm Suomessa, vaikka tää mennyt puolen vuoden etäily puoliskon komennuksella siellä sujui itseltä oikein hyvin kaikkien näkökulmasta). Voi jokunen vuosi(kymmen) toteutumiseen tosin vierähtää, mutta siitä unelmoidessa (ja lomaillessa sit kun joskus voi taas turvallisesti matkustaa). 🤍🇩🇰😄

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *