Konkurssiuutisesta on nyt yhdeksän päivää. Siitä kun kuulin, että multa sekä tuhansilta työkavereilta Pohjoismaissa loppuu duunit seinään. Uutisessa oli sellaisenaankin paljon sulateltavaa, mutta mun osalta tilanteesta on tehnyt vielä absurdimman se, että valikoiduin niiden tyypien joukkoon, joiden työvelvoite ei siihen päättynytkään. Meitä on toimistolla pieni pöllämystynyt tiimi, jotka tekee parhaansa liiketoiminnan kunniakkaassa loppuun saattamisessa, vaikka meiltä kaikilta on kadonnut taloudellinen turva alta ja tulevaisuus näyttää utuiselta.

Toimistolla meillä on silti hyvät oltavat, juodaan latteja, jaetaan vinkkejä uusista työpaikoista, tuetaan toisiamme ja yritetään suhtautua tilanteeseen tummanpuhuvalla huumorilla. Kukaan ei sentään uhkaa meidän turvallisuutta, kukaan toimistolla ei uhkaile meitä.

Meidän lukuisissa myymälöissä on kuitenkin vielä paljon henkilökuntaa, tyyppejä kuten minä, jotka saivat viime viikon perjantaina kuulla että työpaikkaa ei käytännössä enää oo mutta työvelvoite jatkuu. Siinä tilanteessa ei paljoa marinat auta. Voit ehkä marssia lääkärille ja anoa pitkää saikkua, mutta muuten duunit jatkuu normaalisti pesänhoitajien vaatimusten mukaan. Ne jatkuu, vaikka huoli tulevaisuudesta ja jopa tehdystä työstä saatavasta palkasta painaa mieltä. Moni meistä varmaan kokee samaa puristavaa tunnetta, sellaista kuin keskisuuri eläin istuisi rinnan päällä. On hankala keskittyä. Työpaikan äkillinen menettäminen aiheuttaa ahdistusta ja oman työnantajan meneminen konkkaan jopa häpeää. Ei kai kukaan luule, että meidän tiimi on ollut niin paska, että ollaan aiheutettu tää tilanne.

Ja sitten on se uhka. Miettikää meidän myymälöiden työntekijöitä, jotka täysin pesänhoitajien sanelemien ehtojen mukaisesti yrittävät palvella asiakkaita parhaansa mukaan ammattimaisina ja kärsivällisinä. Niitä tyyppejä, jotka eivät marssineet lääkärin kautta saikulle työvelvoitteesta kuultuaan, vaan palasivat rakkaan työpaikkansa raunioille tehdäkseen parhaansa niissä myymälöissä jotka on vielä auki. En pystynyt käsittämään korviini kantautuneita uutisia siitä, että meidän pesänhoitajat (jotka ovat empaattisia, mukavia tyyppejä hekin ja tekevät vain työtänsä) ovat joutuneet palkkaamaan myymälöihin lisää vartijoita koska myymälähenkilökuntaa kohtaan käyttäydytään uhkaavasti. Aikuiset ihmiset, jotkut jopa omien lastensa kanssa, ovat saapuneet meidän myymälöihin, paiskoneet tavaroita, kiroilleet, riehuneet henkilökunnalle. Joku on kirjoittanut someen uhkauksia, ilmoittanut lähtevänsä seuraavana päivänä läheiseen myymälään ottamaan kuluttajanoikeutensa vaikka väkisin. Iltapäivälehtien klikkiotsikot ja provosoivat artikkelit tuntuvat lietsovan pettymystä ja vihaa.

Vaikka mun on jokseenkin hankala motivoitua painamaan duunia tässä tilanteessa toimistolla, ei mulla oo mitään syytä valittaa. Taloudellinen turva on mennyttä, mutta muuten oon turvassa. Ei pelota mennä aamulla töihin, ei pelota katsoa kuka toimiston ovesta seuraavaksi astuu sisään ja miten vihaisen näköisenä.

Toivon todella, että tän viikon aikana pöly on laskeutunut ja kuumina käyvät tunteet sen verran tasoittuneet, että tilanteeseen totaalisen syyttömät ja viikon takaiseen perjantaihin saakka itseni lailla täysin tilanteesta tietämättömät myymälätyöntekijät saavat työrauhan. Ymmärrän ehdottomasti asiakkaiden turhautumisen ja pettymyksen, kokisin samoin varmasti itsekin. Mutten sitä, jos ne puretaan juuri työnsä äkillisesti menettäneisiin, kamalassa tilanteessa parhaansa tekeviin ihmisiin.