Mulla on ollut viime aikoina jotenkin outo olo, ootte varmaan rivien välistä ja päältä ja ympäriltä lukeneetkin että tunteiden kirjo on muistuttanut lähinnä vuoristorataa. Tavallaan mä oon tosi onnellinen, stressikamppailu tuntuu taittuneen voiton puolelle ja kaikki on oikeesti hyvin. Silti sellainen ihmeellinen tyhjyys, melankolisuus on seurannut mukana jo jonkin aikaa. Se huipentui mun syntymäpäivänä viime tiistaina – päivänä jona yleensä oon ihan överi-innoissani kaikesta. Synttäripäivä oli tälläkin kertaa ihana, rakkauden, ystävien, Aperol Spritzien ja hyvän ruoan täyttämä. Mutta äh, pinnan alla sydämen syövereissä oli jotenkin jännästi surumielinen olo.

Lähetin seuraavana päivänä ääniviestin ystävälle Helsinkiin, jossa muun muassa kuvailin tätä outoa melankolisuutta joka mun päivää oli varjostanut. Ei kulunut montaakaan minuuttia, kun sain takaisin viestin, jossa ystävän vuosien ajalta tuttu ääni rauhallisesti totesi jotain tän tyyppistä:

joo mä mietinkin eilen että sulla on varmaan jotenkin ikävä olo, kun et heti vastannut mun onnitteluviestiin sadalla innokkaalla emojilla.

Ja sillä hetkellä se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Vaikka mä oon maailman onnellisin mun uusista Köpis-ystävyyksistä (joista yksi on kivunnut jo sinne luottoystävien kirkkaimpaan kastiin <3), niin piru vieköön mä kaipaan mun Stadin kavereita. Niitä samaisia tyyppejä, jotka onnistuu päättelemään että mulla on paska olo kun en tunnin sisään lähetä niille sydänsilmäisiä kissaemojeja sisältävää viestivastausta syntymäpäivänäni. Mä en missään nimessä oo ikinä kelannutkaan voivani korvata vanhat frendit yks yhteen uusilla, ja toisaalta en halua vertailla uusien ystävyyksien syvyyttä vanhempiin. Mutta oon jotenkin ajatellut että tää luiskahtaminen uuteen elämään uusien ihmisten kanssa on sujunut tosi kivuttomasti, suorastaan helposti ja hauskasti, ja että vanhojen ystävien lokeroiminen nostalgiseen Helsinki-boksiin on ollut oletettua helpompaa (ei siis lokeroiminen siinä mielessä että you’re all dead to me now bishes, vaan silleen että tiedostaa ystävyyden ottaneen uuden, erilaisen muodon ”etäsuhteen” takia).

Mutta äh ja äh. Tässä kolmen etävuoden kohdalla oon onnistunut kehittämään tästäkin kaamean kriisin. Mä haluan, tarvitsen, mun frendit tänne. En palata Stadiin ehei, vaan kaikki parhaat frendit asumaan tänne. On ihan sairas, sielua korventava ikävä. Miksei voitais kaikki yhdessä, ne uudet ja vanhat ja mä, elää Köpiksessä together forever? Jooko?

—

Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta