Ei oo mitään hätää enää

Oon mietiskellyt tällä viikolla paljon mennyttä (syystä myöhemmin lisää) ja sitä, miten mun elämää on aina tuntunut sävyttävän jos jonkinmoinen huoli tai stressinaihe. Tuntuu vähän siltä kun mut ois ohjelmoitu jatkuvasti olemaan varautuneena pahimpaan, pienestäkin töyssystä menemään kriisinhallintamoodiin. Kun oon koko ajan varautunut ja valmiiksi puolustuskannalla, on kai sitten alitajuntani mielestä jotenkin helpompi ja nopeampi reagoida jos hommat menee pieleen. Toisin sanottuna mulla on ihan järjettömän vahva kontrollin tarve, en missään olosuhteessa päästä lankoja käsistäni.

Ja tiedättekö mitä? Tää homma on alkanut tosissaan ärsyttää ja ahdistaa viime aikoina. Osaan jo tässä elämänvaiheessa päätella mistä lapsuuteni ja nuoruuteni kuvioista tää suojautumismekanismi sekä pakonomainen kontrollointi kumpuaa – ja että noita samaisia kuvioita ei enää vuosikausiin oo ollut olemassa laisinkaan. Toistan vanhasta tottumuksesta turvattomuuden tunteen lietsomana haitallisia kaavojani, jotka ei todellisuudessa suojele mua yhtään miltään. Ois siis aika opetella hellittämään otetta niistä kämmenet kovaksi hiertäneistä ohjaksista joissa hammasta purren oon kolmisenkymmentä vuotta roikkunut.

Oon turvassa, onnellinen, vapaa ja paikkani löytänyt – niin pitkälti kun se elämässä mahdollista on. Ei tartte aina huolehtia, varautua kaikkeen mikä saattaa mennä pieleen tai olla menemättä. Ja sitä paitsi, oon tarpeeksi vahva kohtaamaan ongelmia kun niitä eteen putkahtaa.

 

005F8D12-EF33-4365-AE45-622E0409551D.JPG

5470D369-0EAB-4440-8F29-61754CA75AC0.JPG

4434871B-544F-468F-B606-8AD341384601.JPG

 

Edessä on pitkä, haastava tie. Alitajuntaan ohjelmoiduista käyttäytymismalleista sekä niskavilloissa lymyävistä ikivanhoista peloista on nimittäin aika hidas ja hankala päästä eroon. Ne tuppaavat seuraamaan mukana vuodesta toiseen, muuttamaan muotoaan ja soveltamaan itseään uusiin elämäntilanteisiin, levittäytymään kuin huoneenlämpöinen öljy pinnalta toiselle. Toisaalta oon radikaalisti kasvanut ihmisenä viiden, saatika kymmenen, vuoden takaiseen ongelmapesäkkeeseen verrattuna – joten tiedän että muutos on mahdollista. Hidasta, mutta mahdollista.

Tiedostaminen ja työstäminen, niillä se hiljalleen hoituu.

Mulle näyttäytyy koko ajan selkeämpänä, että suurin osa näistä viime vuosia varjostaneista ahdistukseen ja stressiin liittyvistä ongelmista kumpuaa pakkomielteisestä kontrollintarpeesta – jonka oon vasta äskettäin tajunnut juontavan juurensa turvattomuudesta. Mä rakastan tällaisia oivalluksia yli kaiken, koska just siitä vyyhdit yleensä alkaa purkautumaan ja tuloksena on paljon parempi elämä. Varsinkin kun näin aikuisiällä osaa jo tarkastella tilannetta rauhaisan kiinnostuneesti ja todeta sille ahdistuneelle lapsi-itselleen, 

että ei oo mitään hätää enää. You got this.

 

Pitäkää huolta, ihanat <3

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

1D68652F-AF78-48F8-B491-60E72196549B.JPG

91853848-B69A-4904-9E64-4A1940210745.JPG

AE69E592-53B9-465B-AD80-68D9BFCB7240.JPG

 

Muoti Mieli Raha Päivän tyyli

Kesä täynnä ihania odotuksia

Mä oon ihan älyttömän innoissani ja onnellinen tästä keväästä sekä tulevasta kesästä! Kesät ja reissuthan on aina ihania, mutta tavallaan monta edellistä kesää on mennyt multa vähän ohi. Vuoden 2015 kesän halkaisi heinäkuun kohdalta Köpikseen muutto, jota edelsi sellainen epätodellinen apua olen muuttamassa pysyvästi maasta -sählinki ja seurasi apua asun pysyvästi uudessa maassa -häslinki. Vuoden 2016 kesä meni apua olen ostanut sadan neliön kämpän unelmieni kaupunginosasta mutta mullei oo tarpeeksi huonekaluja saatika sisustusornamentteja -paniikissa. Vuoden 2017 kesä ei vaan koskaan saapunut, sillä syksy 2016 kesti puolitoista vuotta – apua miksi täällä sataa sairaasti, tulee ja on niiiiiin kylmä aina kun mä haluaisin fiilistellä kesää Susan ja rosén kanssa terdellä.

Tänä keväänä mä en pelkästään oo paremmissa henkisissä kantimissa kuin viimeiseen pariin vuoteen (hetkellisiä stressiahdistuksia ei lasketa), vaan myös koko kevät alkoi jotenkin ihan superaikaisin. Syötiin ekaa kertaa pizzaa ilman takkia pihalla ja vietettiin sisäpihapiknikiä joskus huhtikuun alkupäivinä, oon käppäillyt päämäärättömästi kesäisillä kaduilla jo lukemattomia tunteja, pysähtynyt nappaamaan tacon streetfoodkojusta, juonut monta lasia roséta auringossa, lukenut puistoissa, fiilistellyt ja hihkunut jo tässä vaiheessa enemmän kuin koko viime kesänä yhteensä. Enkä nyt edes liiottele, viime kesä oli absurdin huono ja tää kevät on ollut tähän saakka jotain ihan käsittämättömän ihanaa.

 

47751289-36AD-49F0-8454-BD4F43948418.JPG

 

Nyt kun on toivottavasti käynyt selväksi, että mä nautin täysin siemauksin myös nykyhetkestä (kerrankin, kröhöm, enkä vaan maalaile hamaa tulevaa) niin voidaan pikkuisen katsastaa kesän suunnitelmia. Tavallaan tuntuu että kalenterissa on paljon tyhjää tilaa, mutta kun F:n perhe ehdotti yhteistä dinneriä eräälle heinäkuun lauantaille, tultiin me siihen lopputulokseen että joka ikinen heinäkuun viikonloppu on jo nyt kokonaisuudessaan buukattu. Hupsista, musta on tulossa nimeltä mainitsematon ystäväni kenelle oon tästä samasta ilmiöstä motkottanut nyt joku kolme vuotta.

Toukokuut on aina muutenkin ihan parhaita, koska se on mun synttärikuukausi – ja yleensä se ensimmäinen kesäkuukausi. Vaikka tää nyt rutiinista poiketen onkin jo peräti toinen kesäinen kuukausi, oon sentään normaaliin tapaan prinsessapäissäni tulevasta syntymäpäivästä johtuen. Lisäksi me juhlitaan F:n kanssa toukokuussa vuosipäivää (<3<3<3) ja kuukauteen mahtuu peräti kaksi arkipyhää. Lopulta me kruunataan kuun upeus ja lähdetään viikoksi Kreikkaan todelliselle lökölomalle.

(Edit: nähtävästi unohdin listasta kesäkuun haha! Mutta se nyt aina on muutenkin sellainen ihme takatalvikuukausi, että eipä siitä vielä tässä kohtaa oo juurikaan raportoitavaa…)

 

C62D60AC-4EEF-4318-99B6-8C9C86864D44.JPG

 

Heinäkuuhun mahtuu ystävien viikonloppuvisiitti, mun kahden läheisimmän Köpis-ihmisen synttärit sekä kaikkea muuta kivaa sälää. Vaikka viikonloput onkin jo täyteen nakutettu, toivon rutkasti helteisiä päiviä, pitkiä valoisia arki-iltoja ja sellaista huumaavaa keskikesäisen kaupungin äänekästä hiljaisuutta. Haluan kierrellä eri kaupunginosissa, lueskella kanaalien varrella, juoda roséta (daah) ja kuvitella olevani koko kuun vähän kuin henkisesti lomalla. Heinäkuun loppupuolen oon fyysisestikin lomalla, kun me suunnataan F:n kanssa Italiaan pariksi viikoksi syömään pastaa, uimaan ja pussailemaan.

Elokuussa oonkin varmaan tavalliseen tapaani masentunut arkeen paluusta ja kyseenalaistan koko eksistenssini (muistuttakaa mua, että kyllä se menee ohi ja totun taas oravanpyörään). Luojan kiitos eräät meidän maailman parhaista kavereista tulee Stadista kyläilemään pitkäksi viikonlopuksi, eli voin elokuun syövereissäkin vielä hetken teeskennellä olevani lomalla. Ja joo, ehkä mä muutenkin yritän nyt tiedostaa lomaltapaluun olevan mulle kryptoniittia ja varautua kyseiseen ajanjaksoon kaikella kivalla ohjelmalla (Susa, kantiksessa nähdään).

Ah voi että! Pakahdun innosta. Kesät on vaan niin parasta aikaa. Voispa ne aina alkaa huhtikuun alussa ja jatkua pitkälle syyskuuhun.

Onkos teidän kesäsuunnitelmat jo tehty? Ja asteikolla 99-100, miten innoissanne ootte tästä vuodenajasta? <3

 

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

F98E96B3-0CC6-446E-8A73-46D912AEEC75.JPG

 

Suhteet Sisustus Oma elämä Mieli