Tähän mun stressitöntä tilaa tavoittelevaan vuoteen kuuluu oleellisena se, että tuo päämäärä säilyy johtotähtenä kaikessa mitä mä teen. Muuten lipsuisin helposti takaisin vanhoihin rutiineihin ja mä tiedän, että voisin ennemmin tai myöhemmin taas huonosti. Aina kun meinaan hermostua, pettyä, huolestua, kiihtyä jostain, kysyn itseltäni: vaikuttaako juuri tässä keississä virheetön suoritus tai uusi raskas projekti suoraan positiivisessa mielessä mun stressitasoihin? Jos ei, niin se ei vaan oo niin tärkeä juttu. Mulla on tasan yksi tavoite (parantua pari vuotta jatkuneesta kroonisesta stressistä) ja kaikki muu tulee mukana omalla painollaan.

Oon aiemminkin vannonut lopettavani stressaamisen ja etsiväni sisäistä rauhaa, mutta se ei vaan oo tapahtunut. Ei sellaisesta oravanpyörästä niin vaan kasuaalisti astahdeta pois. Tällä kertaa musta kuitenkin tuntuu, että jokin on erilailla. Se johtuu varmasti siitä, että oon ekaa kertaa asettanut stressin oikeisiin mittasuhteisiin:

stressi on se tekijä, joka mun elämänlaatua eniten huonontaa – ja hurjasti huonontaakin ollessaan pahimmillaan – joten ongelman korjaamisen täytyy olla mun tärkein fokusalue. Kaikki muut suuremmat ura- ja henkilökohtaiset tavoitteet täytyy joko pistää jäähylle tai ainakin ne saa seurata ykköstehtäväni vanavedessä kakkosluokan juttuina.

Samaa johtotähteä tuijotellen starttasin aivan uudenlaisen liikuntavuoden. Tiedän, että liikunta on välttämätöntä pään ja kropan hyvinvoinnille, mutta nyt päätin keskittyä silläkin osa-alueella stressin taltuttamiseen. Oon aina aiemmin riehaantunut treenitavoitteiden kanssa ja fiilistellyt lähinnä ulkoisia juttuja, mutta tänä vuonna liikunnankin suhteen agendalla on ainoastaan rentoutuminen, stressistä toipuminen ja palautuminen. En siis aseta itselleni mitään tavoitteita (paitsi että yritä tehdä jotain liikunnallista vähintään kolmesti viikossa ainakin tunnin ajan tai yritä juosta 40 minuuttia kuolematta), vaan otan sen ajan nautinnollisena aivojenlepuuttamishetkenä. Ihan sama palaako kaloreita sata vai neljäsataa, mä lasken onnistumisen sen perusteella, tuliko sieluun parempi olo.

Ja tämä strategia kuulkaas on toiminut tähän saakka aivan loistavasti! Mun koko liikuntakokemus on aivan mullistunut, kun odotan sali- ja joogatunteja sellaisina rentouttavina henkisinä kylpyläreissuina, enkä kelaile niitä fyysisenä rääkkinä. Ja siinä sivussa oon muun muassa huomaamattani ajautunut paremmaksi juoksijaksi kuin koskaan aiemmin, koska on vaan niin kiva rauhassa hölkkäillä menemään musaa ja sydäntään kuunnellen. Fyysinen kehitys tulee jos on tullakseen, mä keskityn vaan henkiseen puoleen. Johtotähteeni.

En mieti kesän ”bikinikuntoa”, mutta on ihana ajatella, että tätä vuotta on jäljellä vielä kymmenen kuukautta – niin paljon aikaa rentoutua liikunnan äärellä. Toivottavasti mun stressitaso on bikinikunnossa ensi vuoden tammikuuhun mennessä.

—

Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta