Paikka, jonne malttaisin pysähtyä

Kuten tietänette, ovat taloaatokset ja kaikki mahdolliseen Köpiksestä pois muuttamiseen liittyvät asiat olleet tapetilla viimeisten parin kuukauden ajan. 

Niin viattomasti se huhtikuussa nosti päätään, orastava talo- ja esikaupunkikuume. Silloin en ajatellut olevani hommaan vielä läheskään valmis, mutta yhdestä sateisesta lauantaista ystävien kauniissa kodissa se lähti rakentumaan ja hioutui yllättävän vikkelästi suunnitelmaksi tähdätä talon omistajaksi kolmen vuoden kuluttua. Sitten ajatus muhi takaraivossa parisen kuukautta, kuin voimia keräten, ja pullahti erään alkukesäisen viikon aikana jälleen pintaan. Mutta oho, millainen muskelimutatoitunut ajatusrintama se siinä vaiheessa jo olikaan! Kuvitelkaa suloisen kellertävä pieni untuvikko, joka on vaivihkaa kehkeytynyt tulta syökseväksi sulkajättiläiseksi jonka kovakyntinen sorkka (joo se on todellakin mutantti!!) armoa tuntematta talloo alleen tutun ja turvallisen tieltään. (Poikaystävä aina sanoo että mä ylidramatisoin kaikkea, mutten todellakaan tajua mitä se sillä muka tarkoittaa.)

Ja koska mä en vaan nähtävästi osaa olla tasaisen tyytyväinen ja rauhallinen ihminen kahta päivää pidempää, enkä keksinyt muutakaan draamailtavaa tähän hätään, kehitin joutessani kesän aikana talohommeleista pienoisen kriisin (lue: sellaisen, että aloin tuntea oloni nurkkaan ahdetuksi, ajatukset kiersivät pakkomielteistä kehää ja alettiin kränätä F:n kanssa aiheesta). En yhtäkkiä enää tiennytkään mitä elämältäni halusin seuraaville vuosille, paitsi että halusin vastauksia tuhanteen avoimeen kysymykseen. Halusin ratkaisun, ja ehkäpä muutaman sataa tuhatta ylimääräistä euroa siinä sivussa.

 

7EBBCC35-AC25-4699-A5CA-DE0BF8377D31.JPG

E7D550A9-A6EE-42D2-BDE9-7328C47934A0.JPG

 

Ja sitten kuin taivaiden taikaiskusta me lähdettiin Italiaan, jossa mä hengailin tekemättä ja ajattelematta juuri mitään kaksi viikkoa. Ekat puolitoista noista viikoista en muistanut arkielämästäni ja Tanskaan liittyvistä ajatuskiemuroista ripaustakaan, mietin vaan kylmää valkkaria ja seafoodia (ja että voiko meduusan pistoihin kuolla). Loman loppupuolella – suunnilleen niillä main kuin saatiin pankista sähköpostia meidän tulevaan lainatapaamiseen liittyen – kuulostelin ekaa kertaa sieluani talojuttuihin liittyen ja siellä kumisi kuulkaa lähinnä rauha. Varmuus siitä, että oikea tapahtuu. Ja jos ei jostain syystä tapahdukaan, niin on sekin suhteellisen pieni ongelma moniin muihin ongelmiin verrattuna.

Mitä tulee perustavanlaatuisiin kysymysmerkkeihin ja siihen suureen päätökseen, josko oon valmis jättämään kaupungin vai en…

Oli silmiä avaava kokemus pysähtyä miettimään niitä juttuja, joita lomaltani oikeasti haluan ja mikä tekee musta kaikista onnellisimman. Olin valmis näkemään pirusti vaivaa ja lapioimaan lomabudjetista suuren siivun rahaa päästäkseni huomattavan syrjäiseen kolkkaan. Perus-Sisilia ei riittänyt, vaan tahdoin hypätä sieltä vielä lauttaan ja seilata keskelle avomerta pikkuiselle saarelle. En oikein itsekään tiedä miksi, muuten kuin että rakastan merta yli kaiken ja tahdoin mahdollisimman kauas kaikesta. Kun tästä vinkkelistä tarkastelee, eivät mun talohaaveet rannan läheltä, jostain tuolta skutsista, oo ihan niin absurdeja kuin miltä ne välillä tuntuu. Ehkä mä vaan etsin mun happy placea, paikkaa jossa sielussa ois vuoden ympäri vähän samanlainen olo kuin Ustican saarella. Sellaista, jonne mä malttaisin pysähtyä pidemmäksi aikaa.

Kuten mä toissapäivänä kirjoitin, lomareissu ei varsinaisesti antanut vastauksia, mutta kysymyksiä on nyt paljon vähemmän. On luottavainen olo siihen, että vastaukset löytyvät hiljalleen myös. Iiks.

 

P.S. Lisäsin kaikki talokuumeiluun liittyvät postaukset oman taginsa alle, ja ne löytyvät jatkossa yhdestä paikasta täällä.

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

 

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *