Pakahduttavin Stadin viikonloppu tähän saakka

Nørrebro Summers

Aika myöhään perjantai-iltana mä kävelin Hesaria pitkin frendille pikkuista matkalaukkua perässäni kiskoen, hämärässä oli yllättävän lämmin tallustaa, kulmat näyttivät tutuilta ja tavallaan vieraalta. Ohimolla jyskytti, kai se johtui väsymyksestä, kuoppaisesta lennosta, seonneista ruoka-ajoista, ehkä mulla vaan oli ollut mielessä liikaa kaikkea. Mun edellä käveli pariskunta, kaksi laitapuolen kulkijaa, jotka riitelivät kyllästyneesti jostain. Mä en oikein sopinut siihen maisemaan kokomustissani, nilkkureissani, trolleyta vetäen, repussani puoliksi syöty Joe & The Juicen gluteeniton voileipä. Oli taas se aiemmilta Helsingin matkoilta tuttu jollakin tapaa epätodellinen, leijuva, menneen ja tulevan välillä hajoileva outo olo.

Ja sitten siinä samalla, kaikista päällimmäisenä ajatuksena:

mä en tunne yhtään mitään.

 

 

Jotenkin tän syksyn draamat, huolet ja kaiken kattava outous kulminoitui yhtäkkiä siihen, että oli täysin turta olo. Kyllähän mun ois pitänyt tietää, että jossain vaiheessa tilanne taas normalisoituu, mutta hetkisen mä siinä mietin että oonkohan mä mennyt vähän rikki. Ehkä mä oonkin, mutta kuitenkin viikonlopun,

parhaiden tyyppien kanssa vietettyjen pitkien kallisarvoisten tuntien, viinilasillisten, räppikeikan, öisen kävelyn ystävän kanssa, elämäni suurimman sankarin sairaalasängyn jalkopäässä istumisen, kotikonnuilla kyläilyn, lounaiden, dinnereiden, Marianne-pussin, yhden keskivaikean krapulan, kymmenien naurujen, neljien itkujen (surusta, haikeudesta, onnesta, yhdet niistä metrossa), syliin kaadettujen tulikuumien kahvien, surkeiden yöunien ja kaiken muun sellaisen aikana,

tunto pikkuhiljaa palautui.

Ja itse asiassa se humpsahti takaisin sellaisella voimalla, että nyt täytyykin loppuviikoksi ottaa hyvin aikaa, rauhoittua tuntemaan nää kaikki jutut. Oon pelottavan hyvä etäännyttämään itseni hankalista fiilareista, mutta nyt tuntuu että oon tehnyt sitä vähän turhan kauan, lipunut jo liiankin kauas pois. Olkoon tää sellainen viikko, kun sydän saa omassa tahdissaan pakahtua; ikävästä, rakkaudesta, toivosta, menetyksestä ja ehkä niistäkin oloista, joihin en osaa lätkäistä muuta nimilappua kuin joku outo viba mahassa.

Viikonloppu, just näiden ihmisten kanssa, niin hepposelta kuin se ensi alkuun näyttikin, oli tärkein tapaus tänä vuonna. Vaikka se muistutti kaikesta mitä oon menettänyt ja mikä on muuttunut, se muistutti ennen kaikkea hyvästä - ystävyydestä ja eräistä harmaista silmistä, joissa on aina kimmeltänyt seikkailu.

Tähän reissuun, ystäväiseni, me kuulkaa syvennytään vielä. Joskus, kunhan saan ajatukseni järjestykseen.

 

En muistanut ottaa juuri yhtään kuvia - näihin muutamaan mitä räpsin, tiivistyy koko juttu. Tai no melkein.

 

LUE MYÖS NÄMÄ:

Poukkoilevan ohessa yksi pysyy: Köpis-love

Lähde, ennen kuin sinusta tulee m*lkku

Erilaisia iltoja ja eri versioita itsestä

---

FOLLOW: Facebook - Bloglovin' - Snapchat & Instagram @marjapilami

Kommentoi