Perisyntini kateus

Oon aiemminkin jaaritellut blogissani kateudesta, tai ainakin maininnut aiheen siellä täällä. Mun mielestä on tosi tyhmää olla kateellinen, eikä kateuteen usein oo ees oikeasti syytä. Asiat joita kadehtii, on usein pelkkä illuusio ja vaikka sitten saisi kadehtimansa asian itselleen, ei se olekaan ratkaisu yhtään mihinkään ja alkaa taas kadehtia jotain muuta. Puhumattakaan siitä, että ihmiset joita itse kadehtii, kadehtivat muita, eivätkä oo tyytyväisiä siihen mitä niillä on. Kuulostaa hei tosi järkevältä konseptilta, eikös.

Silti, saamari, kateus riivaa mua säännöllisesti.

Kun ostettiin meidän nykyinen kämppä, olin kateusvapaa asuntoihin liittyen ehkä kaksi kuukautta, jonka jälkeen aloin kadehtia muun muassa ihmisiä joilla on ihana talo tai olkkarissa kaksi ikkunaa yhden sijaan tai jotka näkevät keittiönsä ikkunasta puita. Joka kerta kun saan uuden duunin, oon polleana kuukauden, jonka jälkeen alan kyräilemään jengiä, kenellä on hienompi titteli ja ai saakeli, jos joku sellainen peijooni on vielä itseäni kolme vuotta nuorempi. Älkää edes kysykö ulkonäköjutuista, koska jos mulle yhtäkkiä jumalten toimesta suotaisiin kaikki kadehtimani ominaisuudet, näyttäisin Picasson maalaukselta.

 

IMG_9714.JPG

 

Ei epäilystäkään, etteikö kateus olisi yksi suurimpia syitä siihen, että oon ponnistanut Kontulan yksiöstäni tänne Köpiksen keskustakotiin ja etten oo koskaan ymmärtänyt, että miten niin muka tradenomien työllisyystilanne on haastava. Pehvani alla kytee kateudenmuotoinen hiillos, joka kannustaa eteenpäin hyvin tehokkaasti. Ei vaan oo vaihtoehto jäädä kakkoseksi tai olla saamatta sitä mitä muilla on, ja mielellään vähän parempaa.

Kuten oon myös aiemmin maininnut, oon havainnut kateuden olevan siitäkin syystä turhaa, että hinkumiensa asioiden saavuttamisella ei oo mitään tekemistä onnen kanssa. Onni ja tyytyväisyys kumpuaa jostain ihan muualta. On toki kiva juttu, jos kateus motivoi tiettyyn pisteeseen saakka ja saa vaikkapa ponnistamaan köyhyysrajalta tilaan, jossa ei tartte stressata rahasta. Mutta jossain kohtaa olisi hyvä pystyä kääntämään se vaihde pois päältä.

Mä alan olla nyt pisteessä, jossa kadehtimisen on pakko loppua. Perisynnistäni on päästävä eroon. Tää ei oo perinteinen blogipostaus, jossa ylevästi kerron kuinka olen onnistunut tavoitteessani ja tässä vinkit siihen, miten sinäkin voit tehdä saman, vaan jätän tän ihan vaan tähän. Oon kateellinen p*ska, mutta toivottavasti en enää kymmenen vuoden päästä. Kerron teille jossain välissä, miten projekti sujuu.

 

IMG_9687.JPG

 

Voisin vaikka aloittaa sisustuslehtien selailun vähentämisellä, niin muistaisin arvostaa tätä meidän rupukämppää.

P.S. Pitää tähän taas selventää, etten missään nimessä halua ottaa asioita ne ansainneilta tyypeiltä pois ja osaan iloita muiden menestyksestä. En ole aivan mulkvisti. Kateuteni muutenkin eniten kohdistuu täysin tuntemattomiin ihmisiin, mielikuviin ja vaikka just niihin lehtien kuviin. Mutta ois kiva jos vois ite saada kanssa kaiken mahdollisen, mielellään heti.

Envy is one of my biggest sins and I need to get rid of it.

FOLLOW NØRREBRO SUMMERS HERE:

Facebook

Bloglovin’

Snapchat & Instagram @marjapilami

Kommentit (8)
  1. Kuuntelepa joskus tämä ohjelma:
    http://areena.yle.fi/1-3847340

    Erityisesti haastattelun loppupuolella mainittu tutkimustulos Skönä hem -lehden vaikutuksista ihmisten ahdistukseen voisi kiinnostaa 😉

    T. Kateudesta kuntoutuja

    1. Kiitti vinkistä, kiintoisaa! :o)

  2. Mua sitten taas inhottaa kateuden liika synniksi nimittäminen, tietty liiallinen siinä tunteessa vellominen vie paljon voimia ja tuo negatiivista energiaa elämään, mutta oon sitä mieltä että kateudella on tärkeä tehtävä elämässä, niinkuin muillakin tunteilla. Ei se ole sen huonompi tai väärempi tunne kuin mikään muukaan. Jos nyt ihan ääripäähän mennään, niin onko muka väärin että vaikka alkoholistiperheen lapsi tuntee kateutta toisen lapsen vanhemmista, jotka eivät juo. Tai että lapseton nainen tuntee kateutta siitä että muut saavat lapsia. Ovatko he silloin pahoja , syntisiä ihmisiä? Eivät ole. Kateus on ihan luonnollinen osa meidän biologiaa, jotta osaisimme haluta ja vaatia samoja juttuja kuin muillakin on elämässään, vaikka tietty nykymaailmassa niitä on loputtomiin ihan vaan perustarpeiden lisäksi. Mun mielestä kateutta pitää kuunnella ainakin vähän. Ei tietty mitenkään antaa sen räjähtää käsiin ja jäädä siihen tunteeseen, mutta kannattaa kuunnella mitä sanottavaa sillä on. 🙂 

     

    1. Oon ehdottomasti samaa mieltä ja joskus sitä tunnetta kannattaa tosissaan pysähtyä kuuntelemaan <3 Ois ehkä pitänyt nimetä tää postaus Turha(mainen) perisyntini kateus, koska just vaikka noissa sun nimeämissä tilanteissa kateudelle on täysi syy, toisin kuin n. 90% mun kadehtimista asioista…

      Ehkä tässä tavoittelen tilaa, jossa meikäläiseen ohjelmoitu kaiken itselleen hinkuminen hellittäisi otettaan, ettei tarttisi aina vaan jahdata  – enää 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *