Täältä taas tullaan, Stadi

Käydäkö Helsingissä omin päin ystäviä moikkaamassa vai poikkiksen kanssa meidän entistä yhteistä kotikaupunkia fiilistelemässä, yrittääkö tavata kaikkia kavereita edes pikaisesti pitkästä aikaa vaiko pyhittää tuntikausia niille läheisimmille. Varatako illallistunnit kotiruoalle perheen parissa vai kaupungin uusimpien trendiraflojen testaamiseen. Ikuisia, kinkkisiä, raastavia expatin ongelmia. Ikinä ei ehdi kaikkea.

Mä en käy Helsingissä tarpeeksi usein, en läheskään, sinne päinkään. Tuossa syksyllä taisin pyörähtää siellä muutamankin kerran, mutta nyt on taas vierähtänyt pitkä tovi. Niiden surkeiden syyskuukausien aikana Malmin sairaala tuli tutuksi, eräs perheenjäsen sieltä ponnisti takaisin nojatuoliinsa ja toisen hautajaisissa surtiin joulun alla. Mä lillun täällä vähän kuin irrallaan kaikesta, samalla kun elämä jatkuu – tai on jatkumatta – ilman mua siellä kotona. Ja sitten aina välillä mä palaan hetkeksi ja se on sellaista tiivistettyä tunteiden kirjoa, johon kuuluu niin paljon kaikkea ja toisaalta yllättävän vähän mitään ihmeellistä, ettei sitä oikein osaa kuvailla. Joka kertaa jää vaan se tunne että ehei, en käy tarpeeksi usein.

Stadiin palaamiseen jotenkin tottuu ja siihen outoon oloon mikä siellä vallitsee, mutta lähdöstä tulee aina vaan vaikeampaa. Tai niin on ollut tähän asti, kukaanhan ei tiedä miten se menee tällä kerralla. 

 

 

Tänään mä saavun kaupunkiin ilman seuralaistani, ja mun kalenterissa on kerrankin tyhjää tilaa vaikka kuinka. Vuorokauden mittaisia slotteja kaikista rakkaimmille, brunsseja, yksi uusi vauva, yö mummolassa, yksi uusi hauva, lounaita, viiniä, kaikkea sellaista mitä parempaa ei vaan ole olemassa. Yhtä hyvää voi olla, muttei parempaa. 

Täältä taas tullaan, Stadi. 

Ja ihanaa pääsiäisviikonloppua teille! Nautiskelkaa. <3

—

Pssst. Reissua pääset seurailemaan livenä Insta-stoorien kautta – @marjapilami