Talvisin katoan, keväisin taas palaan

24605D73-FEB3-4F6B-AE81-AE3268E40FAB.JPG

 

Hassua, miten sitä pikkuhiljaa oppii itsestään uusia puolia. Kuten vaikka sen, että mulla ei ole mitään annettavaa kenellekään tai mihinkään suuntaan talvisin, suunnilleen lokakuusta maaliskuuhun. En ois varmaan tajunnut koko hommaa vielä vuosikausiin, ellei mun blogi ois ollut nyt kahden talven ajan kohmeinen raunio ja sitten äkkiseltään päivien pidentyessä ihan sieltä alkukeväästä (pessimistit saattavat tuota lopputalveksikin kutsua) lähtien puhjennut taas kukkaan. Kumpaisenakin talvena mä oon miettinyt muun muassa:

blogini lopettamista,

duunini lopettamista,

sosiaalisen elämäni lopettamista

ja lähinnä vaan luovuttamista kaiken suhteen.

On tuntunut siltä, että oon vaan toivottomasti menettänyt kiinnostukseni ja energiani kaikkeen, eikä mulla missään nimessä oo enää mitään ammennettavaa saatika että jaksaisin koskaan enää innostaa muita. (Ai miten niin draamaan taipuvaista sorttia?)

Viime keväänä pistin vielä koko homman duunijuttujen, uuteen maahan sopeutumisen ja stressin piikkiin, mutta tän kevään koittaessa tuli melkein ensimmäisenä mieleen että hetkonen, tämäpä tuntuukin tutulta. Ehkä tää on näitä vuosien karttumisen hyviä puolia: ei tartte ottaa kaikkea enää supertosissaan, kun alkaa jo melkein itseäkin naurattamaan omat vuoristoradat ja kaikenkarvaiset kotkotukset. On iltaihmisiä, aamuihmisiä sekä niitä joille jokin vuorokaudenaika aiheuttaa säännöllistä hampaiden kiristelyä. Ja mä en vaan oo talvi-ihminen. 

Talvisin mä katoan ja putkahdan esiin taas keväällä, vähän kuin Nuuskamuikkunen. Mua aina Muumeissa (joka on by the way eräs mun kaikkien aikojen lempisarjoja ja voin kattoa sitä päiväkausia putkeen vielä tänäkin päivänä) ärsytti kun Nuuskis syksyisin lähti – koska miten se voi vaan jättää Muumipeikon niin itsekkäästi raasuuntumaan – mutta nyt mä alan ymmärtää. Sekään ei vaan ollut talvi-ihmisiä. Ei mikään ihme, ettei halunnut tieten tahtoen jäädä Muumilaaksoon palloilemaan turhakkeena, kun vaihtoehtojakin sillä oli.

Ja ennen kuin joku heittää kuuluisan D-vitamiinikortin tiskiin niin kyllä, söin huomattavan annoksen kyseistä vitskua ja kaikkea muutakin terveyssälää joka ikinen päivä lokakuusta lähtien. En ollut ehkä ihan yhtä väsynyt kuin voisin olla, enkä oo koko talvena ollut pahasti flunssassa, mutta en taikaiskusta muuttunut talvi-ihmiseksi. Korkeintaan Muumipeikoksi, joka jää talveksi laaksoon, pyöristyy keskivartalon kohdalta, käy kerran ulkona (siis niin traumatisoiva jakso), mutta muuten on ihan paskana ja nukkuu koko ajan.

Nautin aivan suunnattomasti näistä kevätpäivistä, kun kaikki paras on vielä edessä. Pakahdun ideoihin, luovuuteen ja yleiseen onneen. Juon roséta, räpsin kuvia täydellisessä valossa ja suunnittelen tulevia lomia. Välillä makaan sohvalla vaikka ulkona on ihana ilma ja poden huonoa omaatuntoa. Käyn brunsseilla ja ladon kalenteriin kaikkea ihanaa, ja riittävästi ei yhtään mitään. Joten siis, kun mä taas vaivun epätoivoon lokakuun tienoilla, voitteko muistuttaa ettei se oo niin vakavaa ja kevät tulee taas.

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

 

3A86A475-4AA7-4EE4-B8EE-7772B1EB0611.JPG

 

 

Kommentit (4)
  1. Samanlainen tunne täälläkin! Havahtunut oikein, että kodin ulkopuolista elämää voisi harrastaa, ei vain työ-koti-väliä 😀 Ja ystäville voisi laittaa viestiä ja ehdottaa jotain yhteistä tekemistä, niin passiivinen oon ollut silläkin saralla, et ihan hävettää

    1. Haha sama täällä, melkein alkoi lopputalvesta hävettää mun täysi sosiaalinen feidaus 😀 Mutta NOW I’M BACK! (Niin siis sinne lokakuulle asti.)

  2. Yritän muistaa muistuttaa sua sitten lokakuun tienoilla! Mutta kevät, on se ihmisen parasta aikaa <3

    1. Joo pliis muistuta – jossain niillä main kun mun postaustahti on harventunut 1/viikko, poden todennäköisesti talvikriisiä 😀

      Ihanaa kevättä sinne <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *