Tyttö, mies ja meri
Välillä pysähdyn ihmettelemään elämää. Kuinka niin moni asia on muuttunut, sellaisetkin joita en osannut etukäteen odottaa. Joskus elo uudessa kaupungissa tuntuu yksinäiseltä, täytyy taas ikään kuin aloittaa alusta ja löytää uudet rutiinit ja ihmiset. Kaipaan ystäviä naapurustossa, sitä että voitais pyöräillä toisillemme kylään ja että ois joku hauska mimmi kenen kanssa rupatella pitkälle iltaan. Muistelen lämpimän kullan värisiä kesäiltoja Köpiksessä ja sitä ennen Helsingin asuntoni pienellä parvekkeella taivaalla kaartelevia lokkeja katsellen. Olin niihin aikoihin usein tosi onnellinen, mutta etsin vielä jotakin, jonnekin.
Niin, paljon on tosiaaan muuttunut. Löysin sen mitä etsin, enemmänkin, lopulta tältä uinuvalta alueelta, aika kaukana kaikesta, harmaan ja turkoosin sävyissä välkkyvän veden ääreltä. Poikaystävä kysyi, haikailenko Suomeen. En haikaile, mutta haikailen juurtumista. Tällä hetkellä ensimmäistä kertaa elämässäni tuntuu etten etsi mitään enkä ketään, mutta toisaalta en just nyt oikeastaan kuulu minnekään. Tahdon tuntea olevani oikeassa paikassa, sydänalassani, samalla tavalla kuin kuuluin silloin joskus kotisaarelleni.
Vaikka juuret tällä hetkellä puuttuvatkin, oon usein tosi onnellinen. Täälläkin. On kauniita, utuisia, arkisia, ikimuistoisia, tärkeitä ja vähemmän tärkeitä hetkiä. Kuin paloja, joista hiljalleen kai rakentuu uuden elämän raamit, huomaamatta, pyytämättä. Ja yhtenä päivänä sitä taas huomaa kuuluvansa, niin toivon.
Ja kas, eihän mun elämässä ookaan enää kyse vain mun elämästä. Siinä missä mulle tää on yks outo kesä, yks outo vaihe, taas yks kerta kun pitää heittäytyä oman elämänsä kameleontiksi ja sopeutua, on tämä mun tyttäreni lapsuus. Hänen korvaamaton, arvokas, toivottavasti jälkikäteen muisteltuna jopa taianomainen lapsuus (mun lapsuus oli kaukana taianomaisesta, siksi mulle on jäänyt mieleen ystäväni sanat kun hän kerran kuvaili lapsuutta taianomaiseksi ajaksi – just sellaisen mä haluan omalle tytölleni tarjota). Haluan, että hän muistaa tuon harmaan ja turkoosin sävyissä välkkyvän veden, ilon, naurun, rakkauden ja sen miten turvassa oli kaikelta. Toivottavasti hän oppii rakastamaan merta ja grillattua kalaa yhtä paljon kuin äitinsä, ja luontoa isänsä lailla.
En usko, että kukaan meistä kolmesta tulee muistamaan tästä kesästä paljoakaan (yksi meistä ei itse asiassa yhtään mitään). Päivät sekoittuvat toisiinsa, on äärimmäisen kiireetöntä mutta silti aika juoksee kovempaa kuin koskaan. Jälkeen jää joitakin kohokohtia ja elämämme hullunkurisimman kesän kimmeltävää massaa. Hiljalleen elomme rannikolla, tytön ihkaoikeasti uusi elämä ja vanhempiensa eri tavalla uusi, asettuu uomiinsa. Kunhan mulla on tämä kaikki, uskon kyllä löytäväni ikioman paikkanikin vielä, sen kadoksissa olevan tunteen juurista.
Siihen saakka voin onneksi ankkuroitua elämäni kolmeen suureen rakkauteen: tyttöön, mieheen ja mereen.
—
Facebook | Bloglovin | Instagram
