Tyttö, mies ja meri

Välillä pysähdyn ihmettelemään elämää. Kuinka niin moni asia on muuttunut, sellaisetkin joita en osannut etukäteen odottaa. Joskus elo uudessa kaupungissa tuntuu yksinäiseltä, täytyy taas ikään kuin aloittaa alusta ja löytää uudet rutiinit ja ihmiset. Kaipaan ystäviä naapurustossa, sitä että voitais pyöräillä toisillemme kylään ja että ois joku hauska mimmi kenen kanssa rupatella pitkälle iltaan. Muistelen lämpimän kullan värisiä kesäiltoja Köpiksessä ja sitä ennen Helsingin asuntoni pienellä parvekkeella taivaalla kaartelevia lokkeja katsellen. Olin niihin aikoihin usein tosi onnellinen, mutta etsin vielä jotakin, jonnekin.

Niin, paljon on tosiaaan muuttunut. Löysin sen mitä etsin, enemmänkin, lopulta tältä uinuvalta alueelta, aika kaukana kaikesta, harmaan ja turkoosin sävyissä välkkyvän veden ääreltä. Poikaystävä kysyi, haikailenko Suomeen. En haikaile, mutta haikailen juurtumista. Tällä hetkellä ensimmäistä kertaa elämässäni tuntuu etten etsi mitään enkä ketään, mutta toisaalta en just nyt oikeastaan kuulu minnekään. Tahdon tuntea olevani oikeassa paikassa, sydänalassani, samalla tavalla kuin kuuluin silloin joskus kotisaarelleni.

Vaikka juuret tällä hetkellä puuttuvatkin, oon usein tosi onnellinen. Täälläkin. On kauniita, utuisia, arkisia, ikimuistoisia, tärkeitä ja vähemmän tärkeitä hetkiä. Kuin paloja, joista hiljalleen kai rakentuu uuden elämän raamit, huomaamatta, pyytämättä. Ja yhtenä päivänä sitä taas huomaa kuuluvansa, niin toivon.

Ja kas, eihän mun elämässä ookaan enää kyse vain mun elämästä. Siinä missä mulle tää on yks outo kesä, yks outo vaihe, taas yks kerta kun pitää heittäytyä oman elämänsä kameleontiksi ja sopeutua, on tämä mun tyttäreni lapsuus. Hänen korvaamaton, arvokas, toivottavasti jälkikäteen muisteltuna jopa taianomainen lapsuus (mun lapsuus oli kaukana taianomaisesta, siksi mulle on jäänyt mieleen ystäväni sanat kun hän kerran kuvaili lapsuutta taianomaiseksi ajaksi – just sellaisen mä haluan omalle tytölleni tarjota). Haluan, että hän muistaa tuon harmaan ja turkoosin sävyissä välkkyvän veden, ilon, naurun, rakkauden ja sen miten turvassa oli kaikelta. Toivottavasti hän oppii rakastamaan merta ja grillattua kalaa yhtä paljon kuin äitinsä, ja luontoa isänsä lailla.

En usko, että kukaan meistä kolmesta tulee muistamaan tästä kesästä paljoakaan (yksi meistä ei itse asiassa yhtään mitään). Päivät sekoittuvat toisiinsa, on äärimmäisen kiireetöntä mutta silti aika juoksee kovempaa kuin koskaan. Jälkeen jää joitakin kohokohtia ja elämämme hullunkurisimman kesän kimmeltävää massaa. Hiljalleen elomme rannikolla, tytön ihkaoikeasti uusi elämä ja vanhempiensa eri tavalla uusi, asettuu uomiinsa. Kunhan mulla on tämä kaikki, uskon kyllä löytäväni ikioman paikkanikin vielä, sen kadoksissa olevan tunteen juurista.

Siihen saakka voin onneksi ankkuroitua elämäni kolmeen suureen rakkauteen: tyttöön, mieheen ja mereen.

Facebook | Bloglovin | Instagram

Kommentit (15)
  1. Elina ei meren ääreltä mutta järvien keskeltä
    19.7.2020, 09:37

    Sä olet niin hyvä kirjoittamaan. Tää oli jotenkin tosi koskettava teksti.

    Mäkin olen muuttanut puoli vuotta sitten citystä maalle ja vähän kummastelen kanssa sitä minne kuulun. Mulla ei täällä (vielä) omistusasuntoa ja jatkuvasti pohdin että mihin pitäisi nyt juurtua. Samaistun!

    Toivottavasti et ikinä lopeta kirjoittamista. Asuisinpa sun naapurustossa niin saatais kumpikin höpöttelykaveri iltoihin.

    1. Voi kiitos ihanasta kommentista! 💙 Kunpa eleltäisi saman veden äärellä, niin ois illat pelastettu 😃👍🏻

  2. Kirjoitit niin kauniisti että silmäkulmat kostuivat tätä lukiessa 💫 Tätä muistutusta tarvitsee aina säännöllisesti tässä supernopeasti juoksevassa ja hektisessäkin lapsiarjessa – kaikki on jo nyt tosi hyvin, ja ne nyt kaivatut asiat elämään ehtii kyllä tulla ajallaan. ❤

    1. Voi kiitos paljon 😭❤️

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *