Tunteista

Minulla on hirvittävä tarve aloittaa jokainen postaus vastuuvapauslausekkeella, jonka sisältö olisi jotain tällaista:

Kirjoittaja ymmärtää, ettei ole ensimmäinen tässä maailmassa, joka näitä asioita on miettinyt, eikä siksi halua välittää rivien välissä viestiä, jonka mukaan olisi löytänyt absoluuttisen totuuden.

Tunteista on kirjoitettu paljon. Tämänkin tekstin luonnos on tallennettu jo kuukausi sitten, kun luin tämän Scientific Americanin artikkelin, ja sen lisäksi tähän voisi linkittää vaikka kuinka monta hienoa tieteellistä ja viihdyttävää tekstiä – kaikissa olomuodoissaan – tunteista. Minä nyt vaan tilitän oman parhaan tämänhetkisen ymmärrykseni aiheesta, kuten tein aikaisemmin rakkaudesta, rikkaudesta ja kiitollisuudesta, uusperheellisyydestä, ulkonäöstä ja somesta. Muutamia vatvomisia mainitakseni.

Itse olen tainnut mainita jo joskus, että meillä ei asu kaikkein tasaisimman luontoista porukkaa. Me aikuiset olemme jääräpäisiä, mutta jonkin verran elämän myllyttämiä ja sen verran käytöstapoja oppineita, ettemme aina ja kaikille paljasta niitä tulisimpia puoliamme. Emme ole suututtettuina tai turhautuneina kamalan kivoja, mutta kun takana on yhteistä matkaa sen verran, että on nähnyt useampaan kertaan, miten paineet vaikuttavat toiseen, niin tietää jo, että ne supervahvat tunteet tulevat ja sitten ne menevät. Pohjavire säilyy kuitenkin, se tunne, joka meitä vetää toisiimme.

Kun jäärä- ja kusipää risteytetään, raskausaikana ja sen jälkeen voi vain pitää sormia ristissä ja jännittää, mitä tuleman pitää. Koekappale numero yksi ei osaa peittää tunteitaan yhtään. Sen kasvoista voi lukea täsmälleen, mitä aivoissa liikkuu. Tänä talvena on numero ykkösen kanssa puhuttu paljon siitä, että vaikka suututtaisi ja ärsyttäisi, täytyy ottaa muut huomioon siinäkin mielessä, ettei tartuta suuttumustaan ja ärsytystään muihin. Siis hillitä tunteitaan kohteliaisuuden vuoksi. Toisaalta iloiset tunteet täytyisi muistaa näyttää toisille, kohteliaisuuden vuoksi, vaikka mielessä olisikin jo joku asia, jota täytyy vakavasti pohtia.

Koekappale numero kaksi vaikuttaa tähän mennessä sopuisammalta. Toisaalta nyt sillä on taas uhmaikä, joka saattaa olla vaihe tai sitten se on todellinen luonne. Ei voi tietää. Tällä on kuitenkin muistaakseni enemmän jännitystä ja semmoista, kun edelliseltä ne meni nopeammin ohi melko lailla lopullisen oloisesti. Sen kanssa pitää harjoitella enemmän irrallaan olemista ja suunnitella etukäteen sitä, miten tiukoista tilanteista selvitään. Huomaan sanovani sille usein, että ”ei ole hätää, sua jännittää/suututtaa, mutta kun nyt tehdään näin, niin jännitys/suuttumus menee ohi.” Ja niin se menee, ja sitten kehutaan kuin pientä koiranpentua, jotta muistikuva omasta selviytymisestä kasvaisi suuremmaksi kuin muistikuva jännityksestä.

Kyllä pitää nämä negatiiviset tunteet osata tunnistaa ja sanoittaa. Ne ovat merkkejä jostain sisäisestä tarpeesta, joka jää ymmärtämättä, jos tunne vaan sysätään syrjään ja esitetään iloista ja onnellista, vaikkei oikeasti oltaiskaan. Ei niissä tarvitse velloa eikä pidä, koska se, mihin keskityt, kasvaa. Mutta kun ne on huomattu ja niitä on tarkasteltu, ne häviävät itsestään. Sitten helpottaa.

Voi kunpa muistaisin aamuisin aina sen, että viivyttely ja uhma johtuu siitä, että pieni ihminen taistelee itsenäisyytensä ja riippuvaisuutensa rajamaastossa, ja minun sisuuntumiseni johtuu siitä, että samaan aikaan haluaisin antaa lapselle juuri niin paljon huomiota kuin se tarvitsee ja ansaita toimeentulomme tekemällä mielekkäitä asioita, mutta tiedän, että se ei ole mahdollista. Toteaisin sen, ja sitten pystyisin kylmän viileästi taas muistamaan, ettei kukaan ole ilkeä pahuuttaan, vaan hätänsä vuoksi, ja hätä taas selvitetään parhaiten niillä positiivisilla tunteilla, joita ovat usko ja toivo ja rakkaus.