Hei ihana sunnuntai!
Harva asia tuntuu yhtä mukavalta kuin se, että sunnuntaiaamuna ei ole mitään tekemistä. Ei velvollisuuksia, ei to-do-listalla mitään sellaista jota ei voisi siirtää seuraavaan viikkoon. On vain pelkkä uninen raukeus ja myöhäisen sesongin appelsiineja. Olen odottanut tätä päivää pitkään, hetkeä jona voin antaa itselleni luvan olla saamaton. On nimittäin yllättävän vaikeaa päästää suorittamisesta irti, kun tehokkuus tai sen tavoittelu on syöpynyt arjen ytimeksi.
Rentoutumista pitäisi harjoitella, oi miten sitä pitäisikään harjoitella! Unelmanani tälle vuodelle onkin, että oppisin vähitellen päästämään irti selkäpiissä karmivasta kuumotuksesta, joka syntyy siitä, että yksinkertaisesti ehdi tehdä kaikkea. Vuorokaudessa on vain 24 tuntia ja minä olen vain yksi ihminen. Minulla on yhden ihmisen kapasiteetti, en ole kolmen voimilla ja kestävyydellä varustettu turbotehopakkaus, vaikka uskomattoman aikaansaava toisinaan olisinkin. Täysillä tehoilla käyminen ylikuumentaa moottorin kuin moottorin, oli kyse sitten 8-tahtisesta tai aivoista. Jäähtyminen ottaa aikansa ja se on pakko hyväksyä.
Sanat väsymys ja uupumus ovat toistuneet monissa keskusteluissa viime aikoina. Monilla ystävilläni on samaa ongelmaa kuin minulla, aikataulu on täyteen ammuttu pitkälle kevääseen tai ainakin to-do-listalla täyttäisi pari pergamenttirullaa. Kaikenlaista pitäisi saada aikaan ja arjen pitäisi pyöriä siinä samalla. On niin paljon pieniä puroja, joista arjen kuormittavuus kasvaa vyöryväksi hyökyaalloksi, jota karkuun juostessa unohtaa puolet asioista, joita oli tekemässä. Illan saapuessa iltateenkin keitto tuntuu välillä ylivoimaiselta, saati sitten se että ehtisi miettiä, mistä sitä oikein haaveilee.
Haaveilu, unelmointi ja mahdollisuuksillla ajatusleikittely ovat ainakin itselleni tavattoman tärkeitä. Silti väheksyn niiden merkitystä jaksamiselleni aivan liikaa. Täysin tyhjänpäiväinen ajatusten mielikuvitusniityille laukkaamaan päästäminen rauhoittaisi pulssia, tasaisi hermoja ja antaisi voimia jaksaa vielä vähän. Silti olen liian usein typerä diktaattori itseäni kohtaan ja kiellän kivan, koska velvollisuudet pitää hoitaa ensin.
Eilen televisiosta tuli George Orwellin kirjaan perustuva animaatio Eläinten vallankumous, jota seurasi elokuva 1984, myöskin Orwellin kirjaan perustuen. Molemmat elokuvat olivat järisyttävän masentavia. Erityisesti Eläinten vallankumouksen kohdalla huomasin kuitenkin yhteiskuntakritiikin sijaan ajattelevani työn ja levon suhdetta. Jysky-hevonen raatoi kovemmin kuin muut yhteensä vain kokeakseen kurjan kohtalon. Samanaikaisesti possut mässäilivät talon sisällä ristinollaa pelaten. Jos omassa elämässään saisi paremmin yhdisteltyä raatamista ja lekottelua, niin ehkä sitä voisi paremmin. Ei tulisi mitään burnoutin kautta iskevää laiskottelun vastavallankumousta. Minkäänlaista kunnian kruunuakaan kukaan ei tule ojentamaan, vaikka kuinka itseäni askareilla rääkkäisin.
Tänään siis vain olen. Keittelen nakkikeittoa ja ehkä lähden ovesta vähän kiertelemään. Tänään ei ole kiire.
Parasta sesongissa ovat myöhäiset navelina-appelsiinit ja överikokemuksen varmistamiseksi appelsiinitee.
