Minä tässä hei, ihminen sinistä valoa hohtavan ruudun edestä. Täällä minä olen ja taputtelen näppäimistöä kirjain kerrallaan muodostaakseni joukkopaniikin lailla vellovasta mielestäni kokonaisia lauseita. Kirjaan ajatuksia ylös, mutten ole edes varma ovatko ne omiani tällä hetkellä. Saatan olla myös ulkomaailmasta kokemuksia äärimmilleen imenyt tunnelmasieni, joka nyt saturaatiopisteensä saavuttaneena tursuaa ja roiskii irtosanoja ympäristöönsä. Auto. Purukumi. Mohair-lanka. Aurinkolasit. Kahvia, kahvia, kahvia.

Hengittelen puoliääneen ennen kuin painan sormet näppäimille. Huokaan, sillä pysähtyneisyydestä liikkeelle lähtö vaatii aina enemmän voimaa kuin liikkeen ylläpito. Perusfysiikkaa, jotakuinkin. Mietin ollutta, mennyttä, tulevaa, aikaansaatua ja tekemättäjäämättömyyksiä. Kaikkea pientä ja isoa ja tavanomaisen keskinkertaista. Mietin elämää sinä subjektiivisesti koettuna kokonaisuutena, jona sitä elän. Omana arjen performanssinani. Se on sekavaa, tylsää, kutkuttavaa, naurettavaa, innostunutta, passiivista ja odottamatonta. Se on päivien kudelma, joka murenee haalistuneiksi muistoiksi ajan rapsutellessa sitä itselleen ominaisella karheudella. Se on sanoja jotka tuntuvat latteilta ja korskeilta samaan aikaan.

Juuri nyt en vaadi itseltäni muuta, kuin sen että sana seuraa toista kiltisti käsikynkässä. Haluan nähdä sanoja toistensa kanssa, viettämässä jokseenkin loogista kielioppihumppaa ruudulla. Sanojen on oltava, juuri nyt, niiden on vain oltava. Niiden on oltava omia, vaikka ne tuntuisivat sataan kertaan käytetyiltä kirpputorirääsyiltä viskeltynä mielivaltaiseen järjestykseen.

Tämä on toivottavasti uusi alku, alkupiste jatkumolle, jossa kirjaimet pompahtelevat näppäimistöltä bittiavaruuteen. Tunnen vetoa kirjoittamiseen ja pitkästä aikaa tunnen itseni riittävän kovapäiseksi alkaakseni suoltaa sanoja säännöllisemmin lauseiksi asti. Sen sijaan, että jatkaisin aiemmalla linjallani ja sysäisin aisioiden tekemisen siihen mystiseen osaan tulevaisuutta, jossa ”minulla on enemmän aikaa”, lakkaan vitkuttelemasta. En tule koskaan kirjoittamaan asioita, jos en nyt aloita. ”Sitten kun” vaikea tapa elää, koska se tekee elämästä pelkkää monotonista suorittamista ja arjesta viheliäistä selvitymistä. Se on välttämättömyyksiin nojaavaa väsyneisyyttä, jossa inspiraation raakileet tukahdutetaan kehtoihinsa ajanpuutteeseen vedoten. Haluan alkaa elää taas nyt kun. Sillä minä olen nyt, vain ja ainoastaan nyt, en kohta tai eilen, vaan nyt. 

Nyt.

[Painaa ”Julkaise blogikirjoitus” -nappia ja jännittää]

Kuva: Unsplash, Larm Rmah