Elämän eteisessä

Olen kuin elämän eteisessä: vaatteet päällä, tietämättä kumpaan suuntaan olen menossa – ulos raikkaaseen syyssäähän ulkoilemaan vai sisälle kauniiseen, lämpimään taloon. Päällä olevat vaatteet alkavat ahdistaa, tulee kuuma. Silti minä olen vain eteisessä, täysin tietämätön mihin suuntaan lähteä ja mitä minun kuuluu tehdä. Ei kukaan voi asua eteisessä ja odottaa loputtomiin, että tuleeko joku hakemaan sisälle vai ulos.

Me ollaan aloitettu hedelmällisyystutkimukset. Meiltä molemmilta otettiin perus-verikokeet (ei mitään), miehen siemenneste tutkittiin (priima kamaa), minulle tehtiin perustutkimus (kaikki täydellisesti) ja meidän kanssa keskusteltiin elämäntavoista (kunnossa). Vielä edessä on aukiolotutkimus, odotellaan vain ensin seuraavan kierron alkua, mutta tähän asti ainoa lopputulema oli, että painoa pitää saada alas. Käynnistä jäi hyvin hämmentynyt olo – toki ymmärrän, että siellä kysellään hyvin henkilökohtaisia asioita, mutta suoruus, jolla heti huoneeseen astuttua alettiin kyselemään muun muassa meidän seksielämästä, tuntui jo näinkin avoimesta ihmisestä vähän pahalta. Seksistä tulikin lääketieteellinen suoritus ja meistä objekteja, jotka suorittavat asioita, ja joita tutkitaan kuin koe-eläimiä, ilman omaa kykyä vaikuttaa asiaan. En tiedä oikeestaan mitä odotin, sitähän se kai sitten on, jos ei omin neuvoin lasta kuulu.

Ratkaisuna kaikkeen tarjottiin painonpudotusta, ”pitäisi nyt vaan saada sitä painoa vähän alas”. Vaikka yhtälailla tuttavani, joka on paljon isompi kuin minä ja elää epäterveellisemmin eikä liiku, tulee kuitenkin tuosta vaan kiloinensa ihan itse raskaaksi. Ja minä taas syön terveellisesti, liikun paljon, mutta kilpirauhasen vajaatoiminnan myötä sain liikakiloja, jotka eivät mitenkään suostu lähtemään. Joka kerta kun yritän diettiä, paino kipuaa jo dietin aikana ylöspäin. Eli en voi vähentää syömistä, sen myötä painoni alkaa aina nousta (tiedän, tämä ei käy kenenkään järkeen, että syömistä vähentämällä paino alkaa nousta, mutta minulla se vain toimii niin – älä kysy miksi, en tiedä!). Todella turhauttavaa siis tarjota ratkaisuna minulle laihdutusta, sama kun sanoisin sinulle, että kasva 5 senttiä pituutta. Ei taida olla helppoa ei? Heti käynnin jälkeen olen luovuttanut – turhaa tässä mitään liikun, kun ei se sitä mun painoa ainakaan alenna (kävin InBody-mittauksessa ja mulla oli kyllä aika reilusti lihasta, toki rasvaakin, mutta eikö se lihas painaakin aika paljon). Turhaa mä mitään syömisiä katon, kun siellä se paino kuitenkin pysyy ja lasta kuitenkaan kuulu.

Mua ei siis huvita enää ollenkaan. Varsinkin, kun se taitaa siis olla jotenkin mun vika, että itse seison siellä eteisessä. Mitäs possu olen näin lihava, että en edes lasta saa. Oma vika. Niinpä seison hiostavat vaatteet päällä eteisessä. Haluaisin mennä sisään, aloittaa sen haaveilemani perhe-elämän, mutta minulla on niin arvoton olo, etten halua mennä sisään. Oikeestaan ei minua ole edes kutsuttu ja talokin tuntuu vieraalta, ei tämä taida olla meitä varten tämä elämä tässä. Se on jonkun muun – sen jonkun jolla on ne lapset ja koirat ja farmariauto pihassa. Niiden, jotka yhdessä nauraa ja leikkii. Ei meillä ole sellaista. Ehkä kuitenkin lähden ulos. En tiedä mitä siellä ulkona tulee vastaan, mutta ainakin kelpaan tällaisena kuin olen. Voi olla, että elämäni on toisella tapaa kivaa. Tapaan muita ihmisiä, ehkä elämäni onkin tosi nautinnollista niinkin. Tai ehkä lopulta kaiken kiertämisen jälkeen tulee kylmä ja kaipaisi sitä talon lämpöä ja naurua, mutta mitä jos ei vaan onnistu koskaan sitä saavuttamaan? Kannattaako edes jatkaa yrittämistä?

Tässä nyt sitten seisoa kökötän elämäni eteisessä, en osaa päättää mihin suuntaan menisin. Hiki valuu, on paha olo. Tässäkö mä nyt sitten vuosi tolkulla kökötän? Odottaen, että tuleeko joku pyytämään sisään, vaikka olenkin tällainen. Vai häätämään pois ulos, tämä elämä ei ole sinua varten.