Haaveena isompi perhe

Haaveilen suurista elämänmuutoksista. Olen ollut yhdessä puolisoni kanssa jo kohta lähemmäs vuosikymmenen, josta olemme olleet naimisissa puolet. Meillä on kaksi chihuahua-koiraa, joista nuorempi (nimettäköön hänet Pikku-Karhuksi) on vasta ihan vauva. Toki jo pian nelivuotias, mutta selkeästi tämän perheen vauva. Pikku-Karhu rakastaa leikkiä ja tulee mielellään syliin halittavaksi ja hoivattavaksi.

Olen aina ajatellut, että perheemme luku on täysi. En ole koskaan ajatellut, että haluaisin lapsia. Kun tapasimme mieheni kanssa, olimme kumpainenkin sitä mieltä, että on täysin hullua pilata hyvä parisuhde ja tuottaa lisää lapsia tähän maailmaan. Mietin kuitenkin aina syvällä sisälläni, että kyllä sitten joskus tietysti haluaisin olla äiti ja totesinkin aina jokaiseen lapsikeskusteluun, että pidätän oikeuden mieleni muuttamiseen.

Se tapahtui tänä kesänä. Lähdin työpaikasta, jossa minun oli vähän vaikea olla hankalan pomon takia. Pidin parin kuukauden breikin ennen seuraavaa työpaikkaa ja yhtäkkiä alkoi vain tuntua siltä, että ei tämä voi olla tässä. Puhuin mieheni kanssa ja hän oli tietysti sitä mieltä, että olimme sopineet naimisiin mennessämme, että lapsia ei hankita. Hän ei aio muuttaa mieltään. Itkin. Itkin lisää. Lopulta en kehdannut enää itkeä hänelle aiheesta. Hiljenin enkä uskaltanut puhua enää aiheesta, sillä mieheni oli järkkymätön. Meidän perheeseen ei lapsia tule.

Tästä on nyt pari kuukautta aikaa. Minulle on tullut todellinen vauvakuume. Katselen kaikkia television äitiohjelmia. Selailen blogeja ja luen palstoja. Ikkunaostan netissä äitiysvaatteita. Seuraan vauvan tuoksuisia Instagram-tilejä. Tämä pahenee vain koko ajan, joten olen yrittänyt vähentää, mutta en pysty. Ajattelen äitiyttä ja vauvoja niin töissä, kotona, treeneissä kuin illalla nukkumaan mennessä.

Mieheni ei ole muuttanut mieltään.