Lapsetonko ikuisesti?

Ajattelen lasta joka päivä – välillä ihan jatkuvasti, välillä taas unohdan sen pariksi tunniksi. Tunnen valtavaa surua joka kerta. Välillä itkettää. Välillä on taas aivan epätoivoinen olo. Välillä turta. Tänään tuntuu tuolta viimeiseltä.

Toivon, että tämä tunne katoaisi – että saisin muutakin sisältöä elämääni. Että lakkaisi tuntumasta pahalta. Toisinaan taas en haluaisi millään luopua kaipuusta. Tavallaan toivoen, että jokin päivä odotukseni olisi ohi. Kuitenkin koko ajan tiedän, että toiveeni saattaa olla turha. Vuodet kuluvat koko ajan ja tunnen biologian rajoitteet. Enää muutama vuosi, niin riskit kasvavat niin merkittävästi, etten usko, että projektiin kannattaa enää ryhtyä. Raskaaksi tuleminen kestää kauemmin. Hedelmöityshoitojen teho laskee. Keskenmenoriski kasvaa. Raskausmyrkytyksen ja raskausdiabeteksen riski kasvaa. Raskaudesta palautuminen heikkenee. Miehen siittiösolujen määrä vähenee ja niiden laatu heikkenee. Pelimerkit yksinkertaisesti loppuu. Aika loppuu!

Kuvan lähde: vauva.fi

En voi odottaa loputtomiin. Jossain kohtaa minun on todettava, että tämä peli hävittiin. En saanut sitä mitä kaipasin: omaa lasta. En koskaan saanut tuntea lasta vatsassani, syntymän kamalaa kipua ja samanaikaista onnea, lasta rinnoillani. En koskaan saanut opettaa lapselleni itse oppimaani, kuten tervettä itseluottamusta tai omia rajoja. En koskaan saanut saattaa omaa lastani koulutielle. En koskaan saanut riidellä oman teinin kanssa. En koskaan saanut nähdä lapseni aikuistuvan, olla anoppi ja isoäiti.

Vain siksi, että sinä et halua.