Iisimmin

Kiire on hassu käsite, ja jokaisen ihmisen hyvin henkilökohtainen kokemus. Se on asia, johon liitetään helposti käsitteet stressi ja suorittaminen. Uskon, ettei kiirettä ole oikeasti olemassa, jos niin vaan päättää.

Ajattelin monta vuotta olevani kiireinen. Tein paljon töitä, opiskelin samalla normaalissa tahdissa ja matkustin vapaapäivinäkin usein jonnekin muualle, ystävieni tai perheeni luo. Oli kuukausia, jolloin minulla ei ollut yhtään vapaapäivää. Koska olen aina innostunut helposti kaikista uusista asioista, asetin automaattisesti itselleni myös paljon tavoitteita noina aikoina.

Se oli paletti, mitä jaksoin pyörittää, ja ehkä tavallaan olin ylpeä siitä. Jälkeen päin ajateltuna tuo kuulostaa todella tyhmältä. Olin ylpeä siitä, että jaksoin tehdä mahdollisimman paljon asioita. Tämä tarkoitti, että suoritin paljon asioita. Asioiden väkisin suorittaminen ei ainakaan tehnyt minua kovin tyytyväiseksi, usein vain kovin   stressaantuneeksi.  

Silloin kun elämässä on paljon sisältöä, on helppoa tehdä itsestään kiireinen. Yksinkertaisesti tekemällä asioita jatkuvasti tajuamatta, että eivät ne oikeasti ikinä lopu. Ainakin itse tein asioita pysähtymättä ajattelemaan, että voisinko jättää vaikka jotain vain tekemättä, hidastaa tahtia välillä tai järjestellä elämääni eri tavalla, jotta saisin enemmän vapaa-aikaa.

 Itselleni liian täyteen bookattu elämä aiheutti väsymystä, rauhattomuutta keskittymiskyvyn heikentymistä ja stressaavia aikakausia. Stressaavat aikakaudet toisinaan ihan fyysisiäkin oireita. En myöskään jaksanut olla aina läsnä tilanteissa, koska elin ajatuksissani suurimmaksi osaksi tulevassa. En tarkoita, että elämäni olisi ollut kovin onnetonta koko ajan. Ei laisinkaan. Usein koin olevani myös todella onnellinen, mutta samalla myös kovin rauhaton.

Moni asia on kuitenkin asenteesta kiinni. Kun asioihin suhtautuu eri tavalla ja keskittyy kunnolla, niitä ei tarvitse suorittaa. Valitettavasti siinä vaiheessa, kun elämä on bookattu tosi täyteen voi vain olla kovin vaikeaa löytää voimia tähän. Helposti sitä silloin tekee asioita vain siksi, että täytyy. Tällä tavalla jää monta hetkeä oikeasti kokematta ja ihmistä kohtaamatta. 

 Elämäni on nyt paljon rauhallisempaa, kuin vielä esimerkiksi vuosi sitten. Osittain se johtuu siitä, että elämäntilanteeni on muuttunut. Se on kuitenkin myös ihan tietoisen ajatustyön harjoittamisen tulos. Olen yrittänyt olla puhumatta kiireestä ja olla ajattelematta ylipäätään sitä, että minun täytyy. Olen jatellut enemmän asioita fiiliksen mukaan. Yrittänyt olla sinkoilematta joka suuntaan samaan aikaan, ja keskittyä yhteen asiaan kerrallaan.

Täytyy tosin kertoa, että keventäminen tapahtui hyvinkin luonnollisessa vaiheessa viime keväänä kun valmistuin. Silloin pakkasin suurimman osan tavaroistani varastoon ja muutin uudelle paikkakunnalle töihin. Oli helppo elää vähän rennommin, kun monet velvollisuudet jäivät taakse, ja sain huidella menemään ihan minimaalisella määrällä oikeaan omaisuuteeni verrattuna.

Syksyllä kuitenkin palasin niin sanotusti normaalimpaan elämään. Muutin vuokrayksiöön, ja arkirutiinit vahvistuivat. Edistys on silti syksylläkin ollut tosi helposti etenevää. Ainakin siihen nähden, kun tässä nyt puhutaan kuitenkin ihmisestä, joka saattaa mielelläni kontrolloida vähän kaikenlaista sähköpostista spotify-listoihin ja vaatekaappiin siisteystasoon. Ihmisestä, joka kirjoitti lähes päivittäin ainakin yhden listan asioista, mitä pitäisi tehdä. 

Vaikka syksy toi mukanaan paljon ei niin toivottuja yllätyksiä, on silti ollut aika selkeä fiilis pään sisällä. On ollut aikaa jäsennellä ajatuksia. Hyvää harjoitusta on ollut keskittyä kunnolla vain siihen asiaan, mitä juuri sillä hetkellä tekee. Se on vaatinut ehkä hieman harjoittelua, mutta on ollut sen arvoista. 

On ollut ihanaa lukea vain yhtä kirjaa kerrallaan, pysähtyä työmatkalla ottamaan kuva auringonnoususta, tajuta sytyttää kynttilät arkiaamiaisen yhteydessä, tai jättää lenkki väliin ja mennä yhdeksältä nukkumaan. Simppeleitä juttuja, jotka kuitenkin vaativat kiireettömän olotilan ja hetkessä elämisen taidon. Listoihinikin olen yrittänyt kirjoittaa enemmänkin vain asioita joita haluaisin tehdä ja kokea, sekä paikkoja minne haluaisin mennä ja mitä nähdä.

Mikään näistä ei ole tarkoittanut määrätietoisuuden unohtamista. Unelmia kohtia voi mielestäni kurkotella yhtä lailla. Ehkä se on ollut tavallaan helpompaakin, kun ajatuksen ovat olleet kirkkaampia, ja elämästä karsittu ylimääräisiä asioita pois. Sillä tavalla sitä tietää ehkä paremmin mitä tavoitella. Rennommin ottaminen ei ole tehnyt minusta myöskään sohvalla makaajaa. Olen hoitanut yhtä lailla pakolliset jutut, urheillut, laittanut ruokaa ja tehnyt asioita mistä pidän. Ehkä hommat on tullut tehtyä vähän eri järjestyksessä ja luonnollisemmassa tahdissa, eikä niinkään väkisin.

Koko syksyn olen vain yrittänyt ajatella, kaikkea ei tarvitse saada tai tehdä just nyt. Ajatella että kyllä mä ehdin. Pitää vain uskoa siihen, että sitä aikaa on. Jos ei sitä olekaan, niin ehkä kuitenkin poistun täältä mieluummin tyyppinä, joka ehti jutella lähikaupan lempparimyyjän kanssa, kokkailla herkullisen ruoka-annoksen, mutta jättää sotkuisen keittiön huomiselle. Tyyppinä, joka muisti erikseen ajatella illalla, että olipas tänäänkin kiva päivä.